Brinskin nyörissä

Kiitos

2010-11-23T20:56:00.005+02:00

On todettu, että koirat piristävät ihmisen arkea. Tänään löysin laatikostani listan, jonka olin kirjoittanut vuoden 2008 heinäkuussa. Luettelossani ynnäsin opintojeni keskeyttämisen ja välivuoden pitämisen hyödyt ja haitat.

Oprin ja Quitan nimet vilahtivat paperilla kahteen otteeseen. Helsinki-osiossa ne olivat miinuksella ja välivuosi-puolella plussien joukossa.

Valitsin välivuoden.

Minulle Opri ja Quita ovat olleet tukipilareita elämässäni. Ilman niitä olisin pärjännyt. Mutta – ilman niitä olisin monta kokemusta köyhempi. On latteaa tuumata koiriensa olevan parhaita ystäviään. Ystäviäni Opri ja Quita silti ovat.

Ensimmäistä kertaa Brinskin nyörissä -blogini olemassaolon aikana en tiedä, mitä sanoa. En osaa kuin kiittää.

Kiitos. Kiitos siitä, että olet viihtynyt seurassamme.

Tämä on Brinskin nyörissä -blogin 199:s postaus. Syksyn kynnyksellä päätin sen olevan viimeinen. Elokuussa kävimme Oprin kanssa tapaamassa eläinlääkäriämme, joka arveli, ettei Oprin sydämestä kuulunut mitään tavallista. Vuosia hän ei osannut ennustaa.

Itkin. Minä en itke koskaan.

Niin.

Kolme vuotta sitten olin Brinskin nyörissä. Ehkä olen edelleen. Jos jotain olen oppinut, olen oppinut sen, ettei elämää voi käsikirjoittaa. Minä en henno avautua kaikelle kansalle hiipuvasta koirastani. Minun mieleni ei kestä sellaista. Sairausblogeilla on oma sijansa bittimaailmassa, mutta Brinskin nyörissä -blogin tyyliin sellainen ei istu.

Kaiken kerrotaan kestävän aikansa. Koskaan kukaan ei mainitse sitä, milloin aika loppuu.

Minulla tulee ikävä Brinskiä ja Whitaa.

Esa Koivuranta

P.S. Vielä yksi video. Se olkoon omistettu Oprille. Kuumakatariinalleni.

Kuin kaikki olisi sanottu

2010-11-22T11:51:00.000+02:00

Aloitin maanantaiaamuni agilityharjoituksilla. Mukana oli S, M, Jente ja Rumi. M-anoppini on ensimmäistä kertaa luonamme Tampereella. Ei – emme vieneet M:ää katsomaan paikallisia nähtävyyksiä. Me veimme hänet katsomaan tamskilaista agilityhallia.

Outo perhe.

Rumi on hassu koira. Olemme ohjanneet sitä sekä että. Välillä puikoissa on ollut Ässä ja välillä minä. Rumille on se ja sama, kumpi meistä radalla juoksee. Ei sitä kiinnosta.

Rumi on erilainen ohjattava kuin Brinski ja Whita. Rumi tarvitsee tilaa. Minulla on paha maneeri rynniä hurttieni tielle. Siksi olemme harkanneet vain ja ainoastaan takaleikkauksia. Tahdon, että Rumi painattaa eteenpäin. Toistaiseksi tavoitteeni on pitänyt pintansa. Harmi vain, että Rumi painattaa sinne, minne sattuu. Useimmiten esteiden ohitse.

Sain treenata myös Jenten kanssa. Jente on yksi, suuri ja sulava, agilityautuus. Kun sen kanssa valssaa, se kyllä kääntyy, mutta on jatkanut jo matkaansa siinä vaiheessa, kun itse on vasta valinnut seuraavan suuntansa. En ole aiemmin nähnyt Jenten kaltaista cavalieria. Nopeampia olen nähnyt, mutta en tuollaista yksikaistaisella raiteella kulkevaa.

Taannoin teimme päätöksen. Osallistumme ensi heinäkuussa Lappeenrannassa pidettävään Agirotu-tapahtumaan. Oli meillä vapaata, tai ei. Skaba uhkaa paisua käsistä. Brinskin kanssa otamme osaa raihnaisten Chirpy-cavalierien rotujoukkueeseen. Whitalla pyrin kooikertiimiin. Rumi puolestaan tehnee agilitydebyyttinsä perhejoukkueessaan, toivottavasti.

Agility on kiva harrastus. Se on kivaa ehkä siksi, ettei odota tulevaisuudeltaan yhtikäs mitään. Jokainen koettu asia sujahtaa plussalokeroon.

Jäämaa

2010-11-20T20:35:00.003+02:00

Perjantaina aamuhämärällä hyppäsimme Brinskin ja Whitan kanssa punavalkean junan kyytiin. Otimme äkkilähdön kohti Kemiä. Oli sellainen tunne. En suunnitellut reissuamme liiemmin etukäteen.

Brinski käyttäytyi lemmikkivaunussa siten, miten hemmotellun lelukoiran kuuluu käyttäytyä. Se isotteli rottweileria muistuttavalle matkatoverillemme. Brinskillä on jalo taito nolata minut. Uskon, että piirre pysyy voimissaan niin kauan kuin Brinskissä henki pihisee. Whita oli oma, kiltti itsensä. Whita ja Whitan maha viihtyivät Valtion Rautateillä.

Pohjoisessa treffasimme sukulaisiamme. Jossain välissä, kaiken hälinähäppeningin keskellä, teimme leirimme Maksniemen-kesämökillemme.

Perämeri oli jäässä. Ripustin kamerani kaulaani.

Äiteeni mielestä Whitan vatsassa on pentuja viidestä kahdeksaan kappaletta. Whita on turvonnut melkoisesti. Kun olemme metsässä, se ei karkaa omille reiteilleen.

Pikavisiittimme on ollut kiireinen. Mitä muuta voi olettaa, kun käy kotikonnuillaan kolme kertaa koko vuoden aikana. Mutta. Minä en yksinkertaisesti viihdy Meri-Lapissa. Olen iloinen, että ymmärsin lähteä Kemistä silloin, kun siihen oli mahdollisuus. Kemi masentaa.

Tänään lauantaina autoilimme Ouluun. Äitini kilpaili Sinkku-kooikerinsa kanssa. Anoppini hurvitteli Super-Vuokon kera. Nollia ei tullut, mutta vauhtia riitti. Vuokko on ehdottomasti Suomen nopeimpia medikoiria. Hillitön menijä.

Illansuussa Sinkku sanoi: "Yllätys!" Lattialla oli veritippa.

Pirkanmaalle lähtee Brinskin ja Whitan sijasta Sinkku. Toivotaan, että Sinkku pyöräyttää helmikuussa maailmaan lootallisen kooikereita, eikä sheikereitä. En mene takuuseen Rumista.

Brinski ja Whita palaavat Tampereelle kahden viikon kuluttua. Akkainvaihto suoritetaan Seinäjoella itsenäisyyspäivän agilitykisoissa.

Kohta on joulukuu. Pitäisi alkaa fundeerata ensi kesän työkuvioita. Vastahan tässä runoiltiin selkä vääränä.

Mustaa, ruskeaa ja valkoista

2010-11-14T15:58:00.000+02:00

Suosittelen luettavaksi.

Narttuni on tiineenä, koska...

2010-11-11T11:02:00.014+02:00

Whitan astutuksesta on nelisen viikkoa aikaa. Kysyin kaikkitietävältä oraakkeliltani, mitkä ovat nartun tiinehtymisen ensioireita. Oraakkelini vastasi.

1. Outo käytös. Väsymys.

Kyllä. Whita nukkuu ja on rauhallinen. Kuluneen kuukauden varrella W ei ole irvistänyt kenellekään. Eikä haukkunut jäädessään yksin. Eli: kuinka kooikeri rauhoitetaan? Antakkee se äidillenne toviksi, ja astuttakkee se. Minun puolestani Whita saisi olla aina tiineenä.

2. Nisät turpoavat.

Ehkä. Whitan nisät ovat jokseenkin punakammat kuin aiemmin. Ehkä... Narttuni on ehkä kantavana.

3. Ruokahalu vähenee, tai sitten se kasvaa.

Öhöm. Whitan ruokahalun muutoksista on paha sanoa juuta tai jaata, koska Whitan ruokakuppi tyhjenee, edelleen, prikuulleen viidessä sekunnissa. Olen kellottanut.

4. Saattaa oksentaa.

Ei. Ei, se ei ole oksentanut. Ykköskohdan oudosta käytöksestä tuli sen sijaan mieleeni, että Whita on pidätellyt pissojaan ja kakkojaan. Viikko sitten ulostelakko saattoi kestää 24 tuntia. Kosteat ja niljakkaat syyskelit ällöttivät Whitaa, eikä se tohtinut astua jalallakaan lähipusikkoomme. No, joskus sen sentään oli avattava röörinsä, ja röörinsä se avasi silloin, kun tulin luennolta ja lähdin käyttämään hurttiani iltapäivälenkillä. Aamulla ja illalla Whita piti koipensa visusti yhdessä. Onneksi häröily on ohitse.

Jatkan. Enää en höpise omiani.

5. "Massukka kasvaa."

Whita on päässyt laihtumaan. Taas. Olen yrittänyt pitää sitä rasvalinjalla, mutta... Joo-o. Kumminkin, Whitan maha on pyöristynyt. Toki pyöristyminen voi johtua siitä seikasta, että olen tiiraillut Whitan mahaa vasta sen jälkeen, kun Vee on syönyt iltapalansa. Hmm.

= Yks plus yks.

Neljä viikkoa on lyhyt aika. Oraakkelini mukaan nartun tiinehtymisen ennusmerkit ovat näkyvillä vasta viidennen raskausviikon jälkeen. Kaikki edellä mainitsemani enteet voivat viitata myös valetiineyteen. Who knows.

En usko, että Whita on paksuna. Se olisi hullunkurista. Astutus oli niin iisi keikka.

Kyttääminen goes on.

194.

2010-11-08T13:04:00.002+02:00

En mahda itselleni mitään, mutta minusta on aivan yltiömäisen kivaa mennä nykyisin treenaamaan agilitya. Rumi on hauska veikko. Ei siitä välttämättä tule kaikkien aikojen nopeinta soopeliselttiä, mutta ei siitä edes tarvitse tulla. Rumi kulkee samalla sykkeellä joka ikinen kerta, ja se riittää minulle.

Noin muutoin Rumi on ollut äärettömän huisi pentu. Se ei ole ollut lainkaan eroahdisteinen, eikä se hauku missään muualla paitsi agilityradan reunalla. Rumi leikkii – koska tahansa ja millä tahansa. Rumi muistuttaa hyvin paljon Brinskiä. Se ei osaa käyttäytyä hihnassa, ja se luulee, että on ihan ookoo rynniä ulko-ovesta pihamaalle ensimmäisenä, ennen minua. Ehkä siksi olen myytyä miestä.

Rumi on kuulemma leimautunut paremmin minuun kuin S:ään. Ässän mielestä. Tämän vuoksi:

Niinpä. Minä haisen, ja Rumi rakastaa hajusteisia kenkiäni. Se ei tuhoa niitä kokonaan; se vain nuolee niitä. Ässän kenkiin Rumi ei ole koskaan koskenut. Ei koskaan.

Rumi täyttää puolentoista viikon kuluttua kahdeksan kuukautta. Joko uskaltaisi tuulettaa mediseltin puolesta? Tuskin Rumista enää maksikoiraa kasvaa, vaikka ennusmerkit olivat melkoiset. Rumi oli suurin pentu, jonka olin kuunaan päivänä nähnyt. Kerrassaan valtava.

Rumi on persoona. Vähän niin kuin Brinski.

Ei kannata mennä Turkuun

2010-11-07T10:44:00.002+02:00

Olisi pitänyt uskoa S:ää ja pysyä poissa Turusta. Turussa on jotain kummallista. Siellä sattuu ja tapahtuu. Ainakin meidän cavaliereillemme.

Pääsiäisenä:

Eilen pyhäinpäivänä:

Filmin todellinen tähti on Jente. Minun kummikoirani. Nelehin ykkösradasta voin todeta vain sen, ettei umpikuurolle höyryveturille tehdä viime hetken pelastuksia. Kakkosradalla jaloistani loppuivat kunto ja vauhti. Kolmosrata puolestaan – no, Neleh ei kerta kaikkiaan kunnioittanut minua kontakteillaan.

Pidin tuomari Seppo Savikon kuvioista hyvin paljon. Oli ensimmäinen kerta minun kisaurani aikana, kun virallisella agilityradalla ei ollut pujottelukeppejä. Jos minä jotakuta tuomaria suosin, suosin Savikkoa. Radat olivat koira- ja ohjaajaystävällisiä, tai olisivat olleet.

Kuudesta hylkäyksestä huolimatta päivä oli mukavin pitkiin aikoihin. Vuoden tauon jälkeen olimme yhdessä Ässän kanssa rataantutustumisessa. Mieleeni muistuivat päivät, jolloin Brinski ja Neleh olivat vuoron perään toinen toistaan nopeampia.

Kiitos Nelehin lainasta, S. Pyydän anteeksi, että vesitin Nelehin puomin. Have fun. Veikkaan Nelehin lusmuilevan alastulokontakteilla myös itsenäisyyspäivänä.

Tripla Nelehin kera:
6.11.2010 Turku, tuomari Risto Ojanperä, HYL. Koira meni putkeen.
6.11.2010 Turku, tuomari Seppo Savikko, HYL. Koira hyppäsi yhden ylimääräisen hypyn.
6.11.2010 Turku, tuomari Seppo Savikko, HYL. Koira hyppäsi hypyn väärään suuntaan.

Kelkka meni jo

2010-10-25T21:36:00.006+03:00

Muutimme. Uusi soppemme on tuplasti entistä luukkuamme suurempi. Meillä on sauna. Nii-in. Keväällä en olisi uskonut.

Talkoilin eilen sunnuntaina agilityseuramme agilitykisoissa. Meininkini oli haikea. Vuosi sitten Brinski starttasi viimeisen kerran virallisissa agilitykilpailuissaan. En ole katkera, sillä B ei ole ollut entisensä sitten kisakesän 2008. Surumielinen kyllä olen. En osaa sanoa, miksi.

Kinkereiden lomassa tein havainnon. Olen pudonnut agilitykelkan kyydistä kokonaan pois. Kolmosluokissa mennään yhä nopeammalla tahdilla, eivätkä minun ohjaustaitoni ole kehittyneet suuntaan, tai edes toiseen. Minkäs tilanteelle mahdat.

Sen sijaan. Whita ei ole ollut koskaan yhtä helppo koira, kuin se on juuri nyt. Kirjoitin taannoin W:n kotikiljumisesta. No. Kuluneen kuukauden aikana se ei ole päästänyt pihaustakaan. Ei aamulla, eikä illalla. Ehkä loma Sponssin luona teki Whitalle hyvää. Se tuntuu saaneen rohkeutta ja enemmän itsevarmuutta. Se ei osallistu Chirpy-cavalieriemme kukkoiluihin. Se vain o-n.

Rumi nosti tänään jalkaansa. Arjen pieniä pilkahduksia. Missystä taitaa kehkeytyä Dude.

Radiokurssimme alkoi. Hitto.

Saappaissani on hiekkaa

2010-10-20T11:20:00.002+03:00

... Sitten Whita teki kuuluisan, ja omalta osaltani kuuluvan, kooikerkatoamisensa ja joutui liekaan. Riistanhimoinen – kuinka niin? Koppakuoriaisia se läksi metsästämään.

Se oli kuin seireeni

2010-10-15T21:43:00.006+03:00

Whita sai prinssinsä ja puoli valtakuntaa. Milo sen sijaan... No, Milo sai.

Tänään perjantaina huristelimme Ässän ja Whitan kanssa Turun liepeille Märynummelle. Oli Whitan juoksun kahdestoista päivä, nääs. Emme teettäneet Veelle progesteronitestejä, koska sellaiset ovat Sponssin mielestä huuhaata. Sujui se myös näinikkään.

Olimme perillä määränpäässämme kello viideltätoista. Whitan ja Milon ensikohtaaminen oli tulinen. Milo haukahti, ja Whita ryhtyi puolustuskannalle. Se esitteli koko purukalustonsa. Sekunnin sadasosassa Milo keksi, että Whita on kiimainen narttu. Whita puolestaan keksi, että Milo on kyvykäs uros. Muutaman minuutin kuluttua Whita ja Milo olivat nalkissa. Sessio oli ohi varttitunnissa. Juksaamatta.

Jos jotakuta astutusta voi luonnehtia helpoksi ja luonnonmukaiseksi, se oli tämä astutus. Whita ei inahtanutkaan. Se vain seisoi. Ja huokaili.

Ylihuomenna sunnuntaina köröttelemme Varsinais-Suomeen uudemman kerran – varmuuden vuoksi. Toivon Sponssin puolesta, että kaikki menisi nappiin ja joulukuussa maailmaan putkahtaisi monta pientä ja valkoista whitiötä. En panisi pahakseni, jos pennut muistuttaisivat isäänsä. Milo oli erittäin kaunis ja avoin kooikerhondje. Onneksi koirakiintiöni on täynnä seuraavan kahdeksan vuoden ajan.

Niin. Whita oli kuin seireeni. Milo oli oikea herrasmies.

Ei näin

2010-10-04T09:22:00.002+03:00

On se vaikeaa. Hyvin, hyvin vaikeaa. Pistää miettimään, millaista koiratanssimme mahtaa olla, kun jopa agilitymme on tämännäköistä.

Minä, valssaaja. Älkää katsoko mallia.

By the way. Whita aloitti juoksunsa. Tästä, jos mistä, on hyvä jäädä agilitytauolle... Jälleen kerran.

Parkettiliitoa

2010-10-02T15:25:00.004+03:00

Olin rohkea, ja kokeilin uutta. Osallistuin koirineni koiratanssikurssille TamSKin Tallilla. Tunti vierähti nopeasti. Koulutuksessa oli mukavaa. Teimme niitä temppuja, joita olemme tehneet monesti aiemmin.

Kurssikerran veti koiratanssituomari Hannele Parviainen. Hän jaksoi opastaa kärsivällisesti myös meitä untuvikkoja. Parviaisen mukaan koiratanssin alokasluokassa ei vaadita ihmeellisyyksiä. Koska tarvitsen tekemisilleni tavoitteen, aion ängetä itseni ja nelijalkaiseni viralliseen koiratanssikisaan ensi keväänä. Hurjaa.

Päämäärässäni on yksi mutta. Minä en ole hyvä tanssija, eivätkä minun askeleeni eivät pysy hurttieni tahdissa. Uusi pulma Brinskilandiassa.

Onneksi koiratanssi on ennen kaikkea hauska harrastus. Itsensä nolaaminen on sivuseikka.

Titti-di-dii-di-dii:

Itsensä nolaamisesta puheen ollen – löysin meitin koiratanssiperformanssiimme kipaleen, jolla irtoaa taatusti muutama propsi. Noin niin kuin yrittämisestä.

Ei hävetä. Metsään on mentävä rytinällä. Trust me.

!

2010-09-26T21:10:00.006+03:00

Ei. En ohjannut selkeämmin. Mutta ei se mitään. Asenteeni oli eilistä yritystäni parempi.

Rata näyttää videolta katsottuna kamalammalta kuin se, miltä se oikeasti tuntui. Whita haihatteli alussa, ei lukenut ohjaustani neloshypyllä ja hyppäsi renkaan välistä. Ja juoksi putkeen. Eikä osannut keppialoitusta. No, se ei osannut sitä sen vuoksi, ettemme ole harkanneet suoraa lähestymistä pujottelukepeille. Koska, eihän sellaista kulmaa tarvita koskaan-ikinä agilitykilpailuissa? Noup.

Ruvetaan reenaamaan. Opetellaan yhteistyötä. Siinä se. Siinä se...

Höh:
26.9.2010 HR Tampere, tuomari Johanna Nyberg, HYLHYLHYL.

Huono ohjaaja

2010-09-25T20:39:00.008+03:00

Minä mätin. Olin huono ohjaaja. Kisasimme tänään lauantaina yhden startin verran Tampereen Koiraurheilijoiden agilitykilpailuissa. Tuomarina oli Sari Mikkilä. Rata oli mukava, vaikka alun välistävetoa tai täyskääntöä kontaktiesteeltä ei löydy vakituisesta temppurepertuaaristamme. Voi, voi.

Whitassa ei ollut mitään vikaa. Se meni oikein kivasti. Minä olin tiimimme heikko lenkki. Ne hemmetin valssit. Minä en osaa niitä, vieläkään.

Myös asenteeni tökki. En kerta kaikkiaan kestä muuttuvia tekijöitä. Whitan kanssa minun pitäisi pystyä parempaan. Se on sen ansainnut.

Joo. Huomenna ohjaan selkeämmin. Huomenna keskittymiseni on kymppiluokkaa. Huomenna zemppaan.

Sivuhuomautus: filkasta näkee, että Whita on pohjimmiltaan herkkä koira. Se mulkaisee tuomaria puomin alastulolla. Onneksi Vee ei lamaantunut möhlinkieni vuoksi kokonaan. Möhlinkieni, eli myöhässä olleen ohjaukseni ja vääriin paikkoihin sijoittumisieni.

Oi, voi. Koira-parka.

Ensimmäinen kerta kolmosissa:
25.9.2010 Tampere, tuomari Sari Mikkilä, 5

P.S. Pahoittelen viime aikojen blogipessimismiäni. Oikeasti olen jo unohtanut esimerkiksi tämänpäiväisen agilitysuoritukseni. Life goes on.

Joskus minä vihaan koiriani

2010-09-20T13:19:00.000+03:00

Brinski on ärsyttävä. Se imuroi huushollini nurkat töpselikuonollaan. Jos Brinski löytää Whitan tai Rumin silpoman maitotölkin palasen, sen silmät kirkastuvat ja suu loksahtaa auki.

Maitotölkin palanen saa hellän mutta äänekkään hieronnan Brinskin purukalustossa. Brinski maiskuttaa, mässyttää ja mutustaa palastaan niin kauan, että joko minulla tai Ässällä palaa pinna. Brinski ei luovu palasestaan. Se ei vaihda sitä edes puruluuhun.

Äh.

Whita käy hermoilleni silloin ja tällöin.

Silloin: Whita on neiti. Se kipittää henkisissä korkkareissaan aina, kun se suinkin voi. Kotioloissa Whitan neitimäisyys ei ole haitaksi. Sen sijaan se on haitaksi silloin, kun reippailemme rankkasateen moukaroimalla lenkkipolulla. Whitan korkokengät sanovat vastalauseen ensimmäisen vesilammikon kohdalla. Tuplaveen mielestä tassujen kastuminen on ä-l-l-ö-ä.

Minä en kanna Whitaa lammikon yli. Whitan pissistely sucks.

Tällöin: Whita tahtoo syödä jokaisen hiffaamansa kissan. Tappovietti ei ole kiva vietti.

Koira numero kaksi ja puoli, eli hän-joka-jääköön-nimeämättä-tässä-blogissa. Rumi rakastaa alusvaatteitani, sukkiani ja kenkiäni. Mitä hikisemmät kalossit, sitä paremmalta ne maistuvat. Rumi on kulinaristi.

Rumin mieltymys imartelee itsetuntoani, kieltämättä. However. Kärsivällisyyteni on koetuksella silloin, kun joka-aamuinen aikatauluni on pahasti myöhässä ja kun ainoissa boksereissani, jotka vaatekaapistani löydän, on reikä. "Yllätys!" sanoo Rumi.

Minä.

Brinski polttaa päreensä, kun en salli sen rohmuta muiden luppakorviemme aterioita. Whita inhoaa minua, jos en luovuta sille tyhjää, herkullista Aino-jäätelörasiaa. Rumi vihannee minua silloin, kun puen alushousuni jalkaani, enkä anna alushousujani sille.

Koiranomistajan elo on yhtä vuoristorataa. En minä koko ajan vihaa koiriani. Joskus vain.

Yhden loppu

2010-09-12T10:10:00.000+03:00

That's it. Päiväni vaatetussuunnittelun ja pukutaiteen korkeakouluopiskelijana ovat ohi. Ei siksi, että olin kaksi lukuvuotta poissaolevana, vaan siksi, että ostin tuulitakin. Minulla ei ole ollut tuulitakkia koko aikuisikäni aikana. Ei.

Päätös oli helppo. Agilitykisoissa on kylmä. Siellä ei pärjää millä tahansa vermeellä. On hölmöä satsata agilitytakkiin enemmän, kuin muihin elämänsä nuttuihin. Olen haaveillut kauan mustasta nahkarotsista. Mutta ei, minä sijoitin ne rahat Erätukkuun.

Katsoin eilen Reindeerspottingin. Se oli hirveä. Suosittelen. En ole pitkään aikaan kokenut samankaltaista elokuvaelämystä.

Okei. Päiväni vaatesuunnittelijawannabena olivat ohi silloin, kun huomasin käyväni vaateostoksilla korkeintaan kolmesti vuodessa. Nirso maku, minkäs teet.

Syyslomalla

2010-09-07T14:43:00.006+03:00

Whita jäi maalle. Sillä on syysloma. Me muut olemme Tampereella, yksiössä. Ässä ja Ässän trio muuttivat nurkkiimme. Käytännön syistä annoin Whitan äidilleni kuukauden ajaksi. Kunnes saamme kaksion.

Whitalla on ollut kivaa. Se ei ole surkutellut kohtaloaan. Minä olen hieman, mutta minä en elä tässä ja nyt. Whita asuu Perämeren rannalla Maksniemessä. Sillä on lupa juosta niin paljon, kuin se tahtoo. Se on juossut. Ja juossut.

Whita on myös marjastanut, reissannut ja tsempannut Sinkku-sielunsisartaan agilitykehän laidalla. Hyvin tuloksin, bikoos Sinkku on nyt kakkosluokkalainen. Whitalla on viisi kaveria: Teri-amstaffi ja Sinkku sekä cavalierit Pretty, Rölli ja Pii. Ei rähinöintiä.

Whita palaa luoksemme kahden viikon kuluttua. Toivon, että se on entisissä mitoissaan. Sponssi uhkasi lihottaa Whitan. Se on kuulemma liian laiha. Mutta agilitykoiran on oltava hoikka. Kilo rasvaa kuluttaa niveliä, paljon.

Valokuvissa Whitalla on turkoosi timanttipanta. Ei minun ideani.

Jotain tapahtui

2010-09-01T11:00:00.000+03:00

Brinskillä oli silmätulehdus elokuun alussa. Samalla, kun kävimme hakemassa rohtoja eläinlääkäriasemalta, Brinskin sydän kuunneltiin. Eläinlääkärimme mielestä Brinskin sydämessä ei ollut mitään normaalia. Se oli pelkkää suhinaa.

No. Tieto ei yllättänyt. Olen tutkaillut S:n stetoskoopilla Brinskin ja Nelehin sisimpiä, ja B:n sydänrytmi poikkeaa suuresti Nelehin sydänrytmistä. Jopa minun maalaiskorvani havaitsevat eron. Iloista on se, ettei Brinski yski, eikä köhi. Kun edellä mainitut oireet ilmaantuvat arkipäiviimme, huolestun. Toistaiseksi elämme tavallista elämäämme.

Eläinlääkäri kysyi, onko Brinski apea. On se. On ollut jo kauan. Mutta toisaalta: cavalierit eivät ole vanhetessaan varsinaisia elohiiriä. On silti arvoitus, johtuuko Brinskin uneliaisuus sydämen vajaatoiminnasta, vai B:n perusluonteesta. Myös Neleh, Eo ja Jente nukkuvat päivät pitkät.

Nykyään Brinski on äärimmäisen helppo koira. En tiedä, milloin siitä tuli sellainen. Totta, ulkoillessamme Brinskin käytöstavat ovat edelleen hanurista, mutta noin muuten se on vähemmän riidanhaluinen ja vähemmän öykkäröivä. Brinski ja Neleh eivät ole ottaneet yhteen pitkään aikaan.

Olen yrittänyt antaa Brinskille muutamia vapauksia. Se rakastaa vartioida omaisuuttani, joten olen jättänyt koululaukkuni häkin päälle, jonne Brinski linnoittautuu enemmän kuin mielellään. Vaikka Whita on mukava, fiksu ja tottelevainen koira, on Brinski minun ensimmäiseni.

Yhden muutoksen olen havainnut Brinskissä kuluneen vuoden aikana. Brinski alkaa läähättää, kun temputan sitä. Kuin se ei saisi henkeä.

Kunpa se jaksaisi.

Kesän parhaat sekunnit

2010-08-23T08:32:00.007+03:00

Kävimme Rovaniemellä. Kilpailin kolme starttia mutsini Sinkku-kooikerilla. Kaksi starttia Whitalla. Nousimme kolmosluokkaan. Siinäpä se.

Sinkun blaa-blaa-blaat

Kun rapiat kaksi vuotta sitten ratkaisin Sinkku-vai-Whita-dilemmani, ajattelin äitini saavan Sinkusta kelpo koiran. Sinkku oli Whitaa arempi. Se ei palautunut järkytyksistä yhtä nopsaan kuin Whita. Siitä huolimatta, se oli rohkea. Noo-oh. Kaksi vuotta myöhemmin, Sinkku ei hätkähdä yhtään mistään. On rauhallinen kuin lastillinen sementtiä. Ei kiinnostu lelusta, ja on melko itsenäinen narttudogi. Mutta. Sen katseessa välähtää, kun sen valjaat ottaa pois agilityesteiden luona.

Ei harmita. Ihan totta.

En minä siitä olisi tuollaista saanut. Sinkku on kasvanut hyvin, hyvin vapaasti. Ihme kyllä, se tykkää agilitysta, vaikka se ei ole leikkisä tai super-ahne, kuten Whitu-siskopuolensa. Ehkä Sponssilla on luontainen ote koiriin. En tiedä. Ehkä minä annan jokaisen tulevan koirani Sponssin huostaan kahden ensimmäisen vuoden ajaksi. Ehkä.

Teimme Sinkun kanssa kolme viitosrataa. Sijoituksilla yksi, kaksi ja yksi. Pikakelaus: Sinkku lopetti kepit kesken, Sinkku ei osaa kääntyä, ja Sinkulle ei ole opetettu kontakteja. Lupaava tulevaisuus. Mutta, noin niin kuin näyttelytähdeksi se pyyhältää mukavata kyytiä.

Sinkku vuoroin vieraissa:
21. ja 22.8.2010 Rovaniemi, tuomari Tuomo Pajari. Kolme kertaa femma. Oman ohjaajansa Ritvan kera nollavoitto.

Whitan blaa-blaa-blaat

Juoksimme lauantaina perusradan ja sunnuntaina hyppyradan. Sanoin Ässälle, että Whita menee joko hyvin tai huonosti. Ja että minä ohjaan sitä tilanteen mukaan. Olin lauantaina varsin rauhallisessa mielentilassa. Whita ei ollut. Ensimmäistä kertaa elämässään se veti hihnassa agilitykentälle – vou. Tavallisesti Whita ei hetkauta eväänsä, jos minä kirmaan radalla muiden koirien kanssa. Se saattaa inahtaa, mutta se ei kilahda tyystin, Brinskin lailla.

Siis. Whita juoksi. Se oli niin ketterä, että kerkesi jopa hyppäämään renkaan väärään suuntaan, mistä johtuen saimme tilillemme hylkäyksen. Vedätyskeppien jälkeisessä kulmassa Whita suorastaan liisi. Se meni sellaista kyytiä, ettei se lujempaa enää pääse. Ihana.

Sunnuntaina olin jokseenkin hermostunut ja tönkkö. Whita oli onneksi vireessä, edelleen, ja sain koottua itseni. Lähtömme oli hoopo. Kuinkas muuten, thanks to moodia nostattavat lentävät lähdöt. Loppuratamme rullaili enivei mallikkaasti, vaikka W olikin juosta pituuden ohitse. No, ei juossut. Teimme nollan, joka riitti voittoon, joka puolestaan oikeutti kolmanteen kakkosluokan luva-nollaamme, alias siirtonollaan kolmosluokkaan. Kääks.

Semmottii. Saa nähdä, milloin rohkaisen mieleni ja ilmoitan teini-Veen seuraaviin kilpailuihinsa. Se sentään on varmaa, etten ylpisty liikaa ja koeta tunkea keskentekoista Whitaa ensi kesän arvokisoihin. Emmehän me edes välttämättä ehdi kolmosluokkien ihanneaikoihin, nääs. Aion taukoilla Whitan kanssa tulevan talven, ja ryhtyä kasvattamaan kisavauhtiamme, eli meidän kummankin, ensi keväänä. Järkeä? J-o-o.

Meidän kisakesämme parhaat sekunnit ovat ehdottomasti pätkässä 00:38–00:45. Enjoy, or not.

Napapiirillä:
21.8.2010 Rovaniemi, tuomari Tuomo Pajari, HYL.
22.8.2010 HR Rovaniemi, tuomari Tuomo Pajari, 0 (-10,53), sij. 1/4. Nousunolla kolmosluokkaan.

Peeäs. Pahoittelen pitkää tekstiä. Minulla jäi työvaihde päälle. Sivuhuomautuksena kerrottakoon, että Whita (Sponssi) löysi itselleen (Whitalle) ehkä-poikakaverin. W on semmoinen hempsankeikka. Ja uros komia. Kuulemani mukaan myös kiva.

Nymmesittentehtiinnolla

2010-08-11T16:55:00.001+03:00

Niin – kuten elämänviisaus kuuluu, tänään tätä ja huomenna toista. Ja eilen illalla kolmatta.

Osallistuimme Whitan kanssa viralliseen agilitystarttiin Kajaanin Paavolassa. Kyseinen huudi on se paikka, jossa Whita on ahkeroinut oppitunneissa mitattuna eniten agilityn parissa. Ajattelin, että jos W ei juokse Kajaanissa, se-ei-juokse-missään.

Whita tuntui lämmittelylenkillämme jokseenkin tahmealta. Otin salaisen aseeni käyttöön, eli Ässän Neleh-konkarin. Temputin Nennaa Veen edessä, tuloksetta. Whita ei reagoinut millään tavalla kateuskorttiini. Sivumennen sanottakoon, että viime talvena Whita halusi nirhata Nelehin samanmoisen toilailun jälkeen.

Naiset, naiset. Jos Whita olisi ihminen, se sipsuttaisi S:n mielestä aina korkkarit jalassaan.

Ihte kisaan. Sain Whitan kiljumaan lähtölinjalla. Ensimmäiset esteet sujuivat vauhdikkaasti. Yllätyksekseni myös viimoiset esteet rullasivat nopsaan. Teimme nollan, vaikka Whitu olikin bongata Aan ja vaikka olinkin tyriä tuloksemme toiseksi viimeisellä esteellä, kiitos myöhästymiseni. Enivei. Kilpailuun osallistui neljä medikakkosta, joista meidän lisäksemme nollan teki iisalmelainen nopea borderterrieri. Me voitimme; muutaman kymmenyksen turvin. Toinen luva-nollamme kakkosluokassa, siis.

Kuten blogitahdistamme voi päätellä, Whita on tuulella käyvä koira. Varaudun jo kaiken varalta siihen, että Tuplavee tekee minulle oharit puolentoista viikon kuluttua Rovaniemellä.

Vaan siitä huolimatta. Minä nautin hetkestä, joka on tässä ja nyt. Meidän hehkutuksemme ovat aika lailla harvinaista kauraa.

Jeah!

Iltakisa kotikentällämme Kajaanissa:
10.8.2010 Kajaani, tuomari Eevaliisa Pohjanen, 0 (-4,74), sij. 1/4. Toinen luva-nollamme kakkosluokassa.

Teri ja viisi kielekästä

2010-08-08T18:02:00.000+03:00

Oli tylsää. Joskus minä vielä toteutan Ruma Betty -kuvapostaukseni.

Valitusvirsi

2010-08-07T12:16:00.002+03:00

Se teki comebackin. Tarvitseeko Kemin-startistamme turinoida tämän enempää? Toivon, että ei.

Olen ymmälläni. Whita on mennyt ihan-kivasti viime aikoina, ja ajattelin, että ehkä se menisi ihan-kivasti tai ainakin melkein-kivasti myös Kemissä. Väärin. Whita ei osannut takakiertoja, eikä rengasta. Se köpötteli, ja sen vire laski laskemistaan radan aikana. Jos maaliskuu oli agilityhistoriamme pohjanoteeraus, tämä päivä nousee hyvälle hopealle. Juma.

Kaiken kruunasi jäähdyttelylenkkimme, jonka aikana Whita näytti siltä kuin olisin pieksänyt sen ladon takana. Tietämättömille tiedoksi, että minä en kurita koiriani fyysisesti – ikinä.

Ehkä se tästä. Pettymyksen jälkeen tulevat itsesyytökset; itsesyytösten jälkeen tulee en-enää-koskaan-harrasta-agilitya-kausi; edellä mainitun kauden jälkeen tulee Se on herkkä koira -valaistuminen; valaistumisen jälkeen tulee "Whitahan juoksee varsin hauskasti" -experience. Sen jälkeen on happy ending. Joka kestää hetkisen. Kunnes kosahtaa, taas.

Onneksi, kiitos Whitan, olen tottunut pettymyksiin ja itsesyytöksiin, sillä olen jo vaiheessa numero kolme.

Mutta silti. AAA!

Hyvä kakkonen:
7.8.2010 HR Kemi, tuomari Eevaliisa Pohjanen, HYL.

P.S. Ei, en tiedä, miksi edes yritän harrastaa agilitya Whitan kanssa. En todellakaan tiedä.

Kummilapsi ja kummisetä

2010-08-01T10:49:00.002+03:00

Perjantaina sain kunnian olla kummilapseni Jenten ohjaksissa Kajaanin Paavolassa järjestetyissä epävirallisissa agilitykilpailuissa. Osallistuimme sekä mölli- että ykkösluokan radalle. Jente häipyi luotani ensimmäisessä startissamme, minkä leikkaajani oli ystävällisesti sensuroinut kisavideostamme. Kiitos.

Jente paineli ja edisti. Uskon, että se pistää paimenkoirille kampoihin ensi kesänä. Jos S:n pää pitää.

Juoksin Whitan kera kakkoskolmosten radan. Whita kulki hienosti, mutta se teki tuttuun tyyliinsä viimeisen esteen ohituksen. Veikkaan, että tyhjyyteen hyppäämisellä on jotain tekemistä kieltomaneerin kanssa. Kenties Whita luulee, että that was it. Who knows.

Tsädäm. Ensi lauantaina Whitalla on edessään sen kilpauran kuudestoista virallinen agilitystartti. Minua ei edes jännitä. Hassua. Hyvä.

Hyvät, pahat ja siltä väliltä

2010-07-26T11:19:00.002+03:00

Whitan hyvät:

1. Sen riistahalu on rajaton. Jos seisoisimme suon laidalla, se jättäisi minut auttamatta taakseen nähdessään linnun, tai haistaessaan muurahaisen.
2. Sen kroppa on siro ja jalat ovat pitkät.
3. Se on juoksija. Muualla kuin agilitykentällä, toistaiseksi.
4. Se on hyvin, hyvin kuuliainen. Katse ja ajatus riittävät.
5. Se on hyvä temppukoira. Tottelevaisuuskoulutusta emme ole kokeilleet. Se on super ahne.

Whitan pahat:

1. Sillä on taipumusta eroahdistukseen. Daa.
2. Se haukkuu mielellään. Korjaus: se kiljuu mielellään.
3. Se on valkovoittoinen. (!)
4. Se rähähtää vieraille nartuille, jos ne tulevat liian lähelle.
5. Se voisi olla iisimpi harrastuskoira. En kiellä, ettenkö olisi toisinaan tuskaillut Whitan agilityominaisuuksien vuoksi.

Whitan siltä väliltä:

1. Sen lonkat ovat B ja B.
2. Sen kyynärät ovat 0 ja 0. Sen polvet ovat 0 ja 1. Sen silmät ovat terveet.
3. Se on saanut koiranäyttelystä Hyvän, Hyvän ja Erittäin hyvän. Se saisi parempia tuloksia, jos sen omistaja ei inhoaisi koiranäyttelyitä sydämensä pohjasta.
4. Sen isä on Europasieger, eli kaiketi Euroopan Voittaja, vuosimallia 2006 ja emä Belgian muotovalio. Ei sillä, että tittelit periytyisivät, tai mitään.
5. Se kilpailee agilityn kakkosluokassa. Rohkenen väittää, että se on tuleva Suomen agilityvalio, bikoos AVAutuminen on melko yksinkertaista nykypäivänä. Häpeän itseäni kauan, jos se ei ole FI AVA ja FI AVA-H joskus, some day.

Whitan yhteenveto:

1. Se astutetaan. Päätös ei ollut minun, enkä minä ole tekemisissä sen ehkä-pentujen kanssa. Se ehkä-synnyttää Kemin liepeillä Maksniemessä.
2. Se ehkä-astutetaan seuraavasta, sitä seuraavasta tai sitä sitä seuraavasta juoksusta.
3. Sen ehkä-pentueen suunnittelua, hautomista ja edistymistä kannattaa seurata Sponssin verkkosivustolla, aikanaan.
4. Ei, sillä ei ole miestä. Not yet.
5. Jokeri – minä en suosittele kooikerhondjea yksinomaan agilitykoiraksi. Helpompia rotuja on olemassa.

In English: Whita, also known as Quita, also known as Manusia's Yoska, will be mated. More information via chirpykennel(a)netti.fi, or, if you insist, ejko(a)netti.fi.

Saakeli, se lensi

2010-07-19T21:13:00.005+03:00

Kahden päivän Turku-turnauksemme kutistui yhteen päivään. N-muori tiputti riman, sai viitosen, eikä sijoittunut kolmenkymmenen parhaan joukkoon mallikelpoisella ajallaan. Kakkosrata päättyi hylkäykseen. Dääm. Kepo ei hoitanut hommaa kotiin.

Karsintojen, tai minkä tahansa muiden suurempien kilpailujen, katsomisessa on se ikävä piirre, että rupeaa fundeeraamaan omaa harrastamistaan ja omia mahdollisuuksiaan. Kaiken pohdinnan seurauksena päätyy väistämättä siihen lopputulokseen, että tahtoo itse radalle. Spurttaamaan, täysillä. Katsomossa istuminen sucks. Siellä voi vain olla ja möllöttää.

No. Kun pääsin Tampereen kautta Ouluun ja Oulun kautta Kajaaniin, suuntasin Paavolan treenikentälle. Rakensin minien tämänvuotisen SM-hyppyradan, siis ensimmäiset seitsemän estettä. Yllättävää or not, mutta alun kaksi hyppyä osoittautuivat ylitsepääsemättömän vaikeiksi minulle ja Whitalle. Minä en osaa twistata. Se oli suurin ongelma.

Mutta se vauhti. Aah. Whita oli todella nopea ensimmäisen toiston ajan. Jos olisin osannut ja ehtinyt ohjata, pätkämme olisi ollut bueno. Räpelsimme rataamme hetken verran, pidimme tauon ja rupesimme opettelemaan saksalaista, eli meikäläisen pakokeinoa twistaamisen maailmasta. Onnistui. Hitaasti, koska Whita ei kestänyt toistoja. Mutta who cares.

S sanoi, että olen alkanut ottaa rennosti Whita-agilityn. Hänen mielestään en pyri enää täydellisyyteen. Totta. Minulle on yksi lysti, mitä Whitasta tulee. Kaikki onnistumisemme ovat pelkkää plussaa. Olen hylännyt orastavat haaveeni irtoavasta agilitykoirasta, ja kuljetan Whitaa siten, miten se kulkee parhaiten. Eli lähellä, tiukasti, kädestä. Tiedän, tylsää ja vanhanaikaista, mutta toimivaa.

Se, mikä minua harmittaa, on se, ettei Brinski saanut kahta kertaa useampaa mahdollisuutta osallistua MM-joukkuekarsintakisaan. Se harmitti entistä enemmän, kun pystytin takapihallemme yhden rimattoman hypyn, josta Brinski sekosi tyystin ja muuttui entiseksi aliaksekseen, eli Kuumakatariinaksi. Saakeli, että se lensi, lujaa. En ole pitkään aikaan nähnyt Brinskiä niin kuumana.

Että mitäkö. Toiset surkuttelevat sitä, että agilitykoira joutuu varhaiseläkkeelle yhdeksänvuotiaana. Toisille varhaiseläke koittaa viiden vuoden iässä. Se on epäreilua. Mutta kukapa yhdestä cavalierista piittaa.

P.S. Ilmoitin itseni ja Whitan Pertti Vilanderin elokuiseen agilitykoulutukseen. Hurjaa! Pertti Vilander on meikäläisen THE idoli. Toivon, että kuulen Vilanderilta rehellisen, kaunistelemattoman tuomion agility-Whitasta. Toivon ehkä myös muutamaa vinkkiä. Ehkä.

Myöhemmin, eli tiistaina keskipäivällä:

Räkä. Koulutussessio oli muuttunut viikkoa myöhemmäksi. Mielipiteen saaminen siirtynee hamaan tulevaisuuteen.

Vesipedot

2010-07-14T11:15:00.000+03:00

Saimme vieraita Kuopiosta. Kävimme agiloimassa ja uimassa. Kinomasiina tallensi viikonloppumme touhut.

Beware – video sisältää ronskia materiaalia koirasta, joka pärskii uidessaan, koirasta, joka pelkäsi vettä viiden vuoden ajan, ja ihmisestä, joka on paisunut seitsemän kilon verran sitten edellisen rantakauden.

Filmin koosti ihminen, joka ei ole yksikään edellä mainituista.

Turun-karsintaturnee on niin ja näin. Joko lähden, tai sitten en lähde. Brinski ja Whita jäävät päivähoitoon, tai sitten eivät jää.

Kiikun kaakun ja mielin kielin. Todennäköisesti lähden.

Jollakulla oli hyvä päivä

2010-07-06T20:15:00.000+03:00

Aamulla: Saako hehkuttaa? Saa.

Eräs kuopiolainen sai opiskelupaikan. Sijainti ei ollut se, joka oli listalla sijalla uuno, mutta hällä väliä, koska sijainti, joka tärppäsi, on Tampere! Hahaa. Meikäläiset muuttavat syksyllä kaksioon. Meikäläiset sanovat, että kolme vuotta etäsuhdetta on melko paljon. Nysse on förbi.

Päivällä: Jos olette viksuja, älkää lyökö hynttyitänne yhteen toisen toimeliaan, tai tavoitteellisen, koiraharrastajan kanssa. Koiria on luvassa m-o-n-t-a.

Uskokaa, tai älkää – en kadu.

Illalla: Osallistuimme Whitan kanssa epävirallisiin agilitykisoihin Kajaanin Paavolassa. Ensimmäisellä radalla emme puhaltaneet yhteen hiileen. Whitu meni, ja minä söhläsin. Mutta, parempi myöhässä kuin liian ajoissa. Noin vauhdillisesti.

Kakkosratamme oli asteen eheämpi kokonaisuus, koska päätin, että minähän osaan viedä Veen puhtaasti maaliin. Kuten osasin. Whita hyytyi neljänneksi viimeisellä esteellä, ja kepit sujuivat verkkaisesti, mutta muuten Whita oli hauska koira.

Kolme vuotta on paljon. Kauan.

Sinun, minun ja meidän

2010-07-01T07:01:00.002+03:00

Lupaan, etten yritä saavuttaa kahdensadannen postaukseni rajapyykkiä ennenaikaisesti. Koska vierailimme Hailuodossa, otin fotomasiinan mukaani.

Meitsi tykkää valokuvata. Silloin tällöin.

Jos olisi laji nimeltään luontoagility, Whita olisi sen puitteissa maailmanmestari. Tai no – ainakin piirinmestari.

Meidän juhannuksemme

2010-06-27T20:26:00.007+03:00

Nymmää olen käynyt Hailuodossa, Perämeren suurimmassa saaressa. Millainen kokemus oli? Hauska. Kiireinen. Välillä ärsyyntynyt ja välillä riemastunut. Ihan kiva juhannus. Juu-u.

Kisasin viikonlopun aikana yhteensä neljä starttia: kaksi Pii-cavalierilla ja kaksi Whita-looikerilla. Osallistuimme Piin kanssa perjantaiseen Hemmon malja -kilpailuun ja lauantaiselle hyppyradalle. Whita juoksi puolestaan lauantaisen hyppyradan ja sunnuntaisen perusradan.

Hailuodon agility oli mukavaa agilitya. Rimat olivat alimmissa kantimissa, ja lähdöt ja kontaktit sai ottaa halutessaan harjoituksen kannalta. Reilu peli.

Lainakoira Pii

© Pirkko Riekki

Huonoa, huonoa, huonoa ohjausta. Siinäpä se. Tapasin Piin ensimmäisen kerran noin puoli tuntia ennen ensimmäistä starttiamme. Temputin sitä ja lämmittelin sen. Sitten menimme radalle. Kaikki onnistui melko lailla ennakkosuunnitelmien mukaan, mutta Pii sattui bongaamaan putkesta tullessaan väärän esteen, eli putken, ja karautti sinne. Olin Piin sokealla puolella, enkä osannut handlata tilannetta.

Kakkosratamme oli sujuva, mutta. Tein kökköohjauksen, ja Pii valitsi väärän putken pään. Hyvä minä.

Eli. Ei tullut Piistä kakkosluokkalaista, saati Hemmon maljan voittajaa. Ei haittaa. Pii on väkkärä, jota on mukava kuljettaa.

Pii Hailuodossa:
25.6.2010 Hailuoto, tuomari Eevaliisa Pohjanen, HYL.
26.6.2010 HR Hailuoto, tuomari Eevaliisa Pohjanen, HYL.

Oma koira Whita

© Pirkko Riekki

En tiennyt, kuinka suhtautua Whita-agilityyn. Whitalla oli takanaan stressaava viikko. Haukkuepisodin painuttua pölyn alle Kajaanin-kotimme oli täyttynyt kaikenkarvaisista ja -jalkaisista vieraista. Syntymäpäiväkekkereiden jälkeen Whita oli kärrätty uuteen ympäristöön, uuden koiraseuran kanssa Hailuotoon. Toisin sanoen. Whitan viikko oli jokseenkin stressaava.

Tuomari Eevaliisa Pohjasen hyppyrataprofiili oli kuitenkin meidän juttumme. Radalla oli kaarevaa suoraa, vedätettäviä keppejä, muutamia käännöksiä ja umpiputken hakuja. Aivan meidän juttumme.

Yllätys oli suuri, kun läksimme Whitan kera radalle. Minä ja Whita olimme koirakko, kenties ensi kerran koko lyhykäisen kilpahistoriamme aikana. Whita juoksi nopeasti, kiljahteli putkissa ja haki esteitä. Whita ei näyttänyt siltä kuin olisin pakottanut sen radalle. Se näytti siltä kuin se olisi oikeasti halunnut olla radalla. Jeah!

Teimme nollaa aina toiseksi viimeiselle esteelle saakka. Whita ponnisti väärin ja tiputti okserin riman, mistä johtuen se rynnisti viimeisen hypyn ohi. Viitonen ja kieltoviitonen. Tulokselle se ja sama, sillä asenteemme oli mahtava.

Jos saa jossitella, Whita olisi ollut nollan tehtyään samalla sekunnilla Super-Vuokon kanssa. Hyppyradalla. Vuokko on sellainen koira, jota Whita ei maalaisjärjen mukaan voi koskaan voittaa. Vuokolla on kahdeksan jalkaa neljän jalan sijasta. Että mikäli Whita olisi tehnyt puhtaan nollan, aikamme olisi ollut hurjan hyvä. Hassua.

Sunnuntaiaamuna Whitan vire ei ollut lauantai-iltapäivän tasolla. Suorituksemme oli perussuoritusta. Saimme agilityradalta hylkäyksen, sillä Whita ohitti hypyn, kiitos minun käteni. Ei haittaa, osa kaksi. Hyvä minä, osa kaksi.

Whita Hailuodossa:
26.6.2010 HR Hailuoto, tuomari Eevaliisa Pohjanen, 10 (-7,23), sij. 4/9.
27.6.2010 Hailuoto, tuomari Eevaliisa Pohjanen, HYL.

Seuraava askel

En tiedä, milloin starttaamme seuraavan kerran virallisissa kisoissa. Ehkä elokuussa, Kajaanissa. Ans kattoo. Whitan kontaktit joutuvat uusintasyyniin ensi talvena. Silloin, kun meillä on toivottavasti vakituista harkkaseuraa. Ans kattoo.

Whita on ailahtelevainen koira. Lauantai oli hauska päivä. Väsyttää.

Whituttaa

2010-06-23T00:17:00.005+03:00

Voisin parkua. Voisin huutaa. Voisin tehdä mitä tahansa. Voisin tehdä mitä tahansa, jos eloni Whita-kooikerin kanssa olisi auvoisempaa.

Olin tänään kesäni ensimmäisessä iltavuorossa. Menin töihin kello 15.30, kirjoitin, kirjoitin ja kirjoitin, ja palasin kotiini kello 23.30. About. Whita ja Brinski kiljuivat. Kiljuivat, kiljuivat ja kiljuivat. Sellaisella volyymilla, joka kuului taatusti rivitalomme päätyasuntoon saakka.

Ei ole vaikea arvata, kumpi oli yllyttänyt kumpaa. Brinskillä on taipumusta haukkumiseen, mutta sen taipumus ei ole mitään verrattuna Whita-koiraan. Whita on supersopraano, ja se antaa äänensä kuulua ja kovaa. Ei herranen aika. Minun mielestäni koiran ei pitäisi seota siitä, että perheen aikataulut poikkeavat totutusta päivärytmistä. Minun mielestäni koiran pitäisi hyväksyä se, että sen on oltava toisinaan yksin. Tiedän, että sellaisia koiria on olemassa. Valitettavasti minulla ei ole sellaista koiraa.

Whitan ajoittainen, hyvin kaikuva eroahdistussyndrooma olisi helpompi sulattaa, jos Whitan muut osa-alueet kompensoisivat sen huonoa arkiyksinolokäyttäytymistä. Mutta ei. Whitan kanssa on tehtävä joka ikinen asia nurinperintakaperin kuperkeikkaamalla. Ihan vain siitä syystä, että Whitan mielestä sellaista koirarotua kuin helppokoira ei ole olemassa.

Pahoittelen, että postaukseni on ikävän puoleinen. En näe tilanteessamme mitään myönteistä tällä hetkellä. Whita on ollut vaikea koira, ja vaikea se on nähtävästi edelleen. On harmi, että naapurimme joutuvat kärsimään minun iltatyövuoroistani. Päivävuorojeni ajan Whita on kuin peipponen.

Olen lyönyt päätäni seinään monta kertaa. Milloin jomotus helpottaa?

Jälkikirjoitus ja yön yli mietittyä:

Whitan haukku ei ole haukkua. Se on maanista, hysteeristä, kiljumisen sekaista haukkua. Kyllä. Olen hermoraunio. Olen lopen uupunut puntaroimaan, milloin ja mihin aikaan Whitan voi jättää yksin kotiin, ettei se napsahda. Olen lopen uupunut puntaroimaan, miten ja kenen kanssa Whitan voi jättää kotiin, ettei se napsahda. Olen lopen uupunut puntaroimaan, kuinka paljon ja missä tilanteessa Whitaa voi huomioida, ettei se napsahda.

Ymmärrän, että tällaisista asioista ei sovi kirjoittaa koirablogeissa. Olen yrittänyt ummistaa asialta silmäni, sillä Brinskin nyörissä on loppujen lopuksi agilitypainotteinen blogi. Joskus elämässä on kuitenkin huonoja päiviä. Joskus elämä ei mene käsikirjoituksen mukaan.

Luulin hölmöyksissäni, että Brinski on työläs koira kaikkine arkuuksineen. Olin väärässä.

Jälkikirjoitus, osa kaksi:

Whita on kiva koira. On se. Sillä sattuu vain olemaan muutamia kauneusvirheitä. Whitan kauneusvirheet olivat nähtävissä jo pentuna. Kuvittelin, että olemme päässeet niistä eroon.

Ku(u/m)mia aaltoja

2010-06-20T19:16:00.013+03:00

Kävimme Whitan kanssa kajaanilaisen RumaRakin epävirallisissa agilitykisoissa. Juoksimme 2–3-luokan radan kahteen otteeseen. Whita oli hauska koira. Alku kangerteli kummallakin kerralla, mutta noin muutoin kooikeristi taipui ohjaukseeni varsin nätisti, varsin nätillä sykkeellä.

Huh heijakkaa. Whita menee tällä hetkellä paremmin kuin koskaan, mikä voi johtua siitä, että sillä on juoksunkierto abauttiarallaa puolessa välissä. W meni viime syksynäkin mukavasti, mutta ennen juoksuja, juoksujen aikaan ja juoksujen jälkeen tytön ote oli hyvin, hyvin tervainen.

Narttukansan iloja, tycker jag.

Olen viettänyt viikonloppuni tietokoneen ja SM-kisojen tulospalvelun ääressä. Nörtti-ihmisenä sanoisin, että pokaalit jaettiin kuluvana vuonna melko heppoisin tuloksin – siis mineissä ja makseissa. Juorupuheet lienevät kuitenkin turhia, sillä niin tai näin, tämänkertaisten kinkereiden kolme parasta sai pystinsä, jokaisessa säkäluokassa. Tuloksesta viis. Radat olivat samoja kaikille. ...Vaikka hauskempaa olisi ollut, jos nollia olisi tullut enemmän. Ei käy kieltäminen.

Jepulis. Me muutimme suunnitelmiamme, ja vietämme juhannuksemme Oulun Hailuodossa. Whita juoksee kaksi rataa. Minä neljä.

Muoks, muoks. Kello 22.10.

Unohdin kertoa, että Whita kiljahteli RumaRakin mölliradalla. Jeah! Höntin on revittävä ilonsa pienistä asioista.

Okei: meille kiljuminen on aika suuri juttu. Myönnän.

Harmittaako?

2010-06-14T20:20:00.006+03:00

Whita pääsi männä viikolla Sponssin luokse Maksniemeen. Minä ja Brinski saimme seuraksemme Sponssin Sinkku-kooikerin. Siitä, kumpi veti pidemmän korren, voidaan kiistellä kaikin mokomin.

Whitan reissuviikko sujui ookoosti. Sponssi näki vihdoin, mimmoinen menijä W on elävässä elämässä. Kumma kyllä, Whita ei ollut karannut mökillä kertaakaan. Se oli ollut kuin kaino seuraneiti. Nii-in.

Sponssi pyörähti Whitan kanssa muutamaan otteeseen agilityesteillä ja näyttelytreeneissä. Molemmat harkat olivat rullanneet mainiosti, joskin Sponssi joutui myöntämään, että juu-u, minä en ole sumuttanut häntä Whitan aksavaikeuksista. Se on herkkä koira, joka ahdistuu, jos kehu ei tule sadasosalleen oikealla hetkellä. Helppo homma.

Näyttelytreenit olivat kulkeneet sekä hyvin että huonosti. Whita pelkäsi ensimmäisellä kerralla pönöttämistä. Toisella kerralla näyttelymeininki oli tuttu juttu. Annoin periksi, ja Sponssi meni ja ilmoitti Whitan heinäkuiseen Kemin-näyttelyyn. Menkööt, kumpainenkin.

Sinkku sen sijaan. No, meidän arkemme rullasi loistavasti. Sinkku ja Brinski viihdyttivät toisiaan, kiitos Sinkun parhaiden päivien. Meininki oli kuin pahimmassa porttolassa.

Sinkku on mukava kooikerhondje. Siitä on kasvanut tasapäinen nuori aikuinen. Totta, eihän se edelleenkään leiki, mutta myönnettävä on, että se on kaunis. Minun kirjanpitoni mukaan se on ollut ROP-koira neljässä edellisessä näyttelyssään. Voin olla väärässä.

Että harmittaako kahden vuoden takainen valintani? Ei. Koiralla voi olla monia ansioita, mutta näyttelymenestys ei ole se, jota minä arvostan. Sorry.

Whita on nyt kotona, ja Sinkku on nyt Maksniemessä. Näin päin on mycket bra.

P.S. Se sen sijaan harmittaa, että en pääse ensi viikonloppuna Vantaalle tsiigailemaan agilityn SM-kilpailuita. Se harmittaa ihan penteleesti.

P.P.S. Minä en pääse edes Turkuun kyttäämään MM-joukkuekarsintoja. Potutus potenssiin kaksi!

P.P.P.S. Pohjoinen Suomi on mälsä paikka. Se siitä Agirodusta.

2) Pii-agilitya

2010-06-06T12:31:00.011+03:00

Kun kävin kesälomareissullani Kemissä, minulle tarjottiin mahdollisuutta treenata muutaman esteen verran äitini Pii-cavalierilla. Pii on näpsäkkä tapaus, jolla on melkoinen elämäntarina takanaan. Kolme kotia, tapaturmaisesti sokeutunut silmä, monta eri kouluttajaa agilityssa. Niin, Pii on kaikesta huolimatta elämäniloinen cavaljeeri.

Muutaman minuutin mittainen harkkasessiomme sujui hienosti, ja minulle tarjottiin mahdollisuutta neljään kisastarttiin Piin kera. Daa, totta kai tartuin syöttiin. Piissä on brinskimäisiä piirteitä. Se on sähäkkä, ja se tekee töitä melkeinpä kenen kanssa tahansa. Pii on tällä hetkellä hivenen pulskassa kunnossa, mutta laihdutuskuurin ja hetsausharjoitusten jälkeen sen vauhti olisi varmasti Brinskin veroista.

Astelimme starttilinjalle ensimmäisen kerran eilen lauantaina, KSTK:n agilitykilpailuissa Kajaanissa. Pii kisaa miniykkösluokassa, ja tavallisesti Piin ohjaksissa on 12-vuotias Milka. Milka on tehnyt hienoa jälkeä Piin kanssa. Koirakolla on yksi nousunolla, ja lisää nollia on takuulla luvassa.

No, ensimmäinen starttimme päättyi hylkäykseen. Edistin liikaa; Pii ohitti muurin; jatkoimme matkaamme virhettä korjaamatta. Kakkosradalta saimme nollavoiton. Pii on helppo ohjattava. Piillä on luomujuoksukontaktit, mutta se pelkää keinua, josta se miltei saikin alastulovirheen. Miltei.

Tänään sunnuntaina matkasimme 80 kilometrin päähän Iisalmeen. Agilitytuomari oli vaihtunut Sari Mikkilästä Jari Tienhaaraksi ja kisajärjestäjä KSTK:sta Sawon Tassuiksi. Ensimmäiseltä radalta keräsimme mojovan potin virhepisteitä: viitonen keinulta, viitonen esteen ohituksesta ja viitonen puomilta. Oh well. Kakkosratamme oli asteen sujuvampi kokonaisuus. Teimme melkein tyylipuhdasta nollaa aina toiseksi viimeiselle esteelle saakka. Pii ohitti renkaan, ja tuloksemme oli viisi virhepointsia. Sijoituksemme oli neljäs.

Pii on upea cavalier. Jos asuisin jokusen sata kilometriä lähempänä Kemiä, varastaisin Piin ilomielin Milka-paralta. Mutta en asu, joten Pii ja Milka saavat jatkaa hyvin alkanutta harrastusuraansa.

Sponssi, Katja ja Milka – kiitos tästä tsäänssistä. Meillä oli mukavaa.

Pii-paa kilpailuissa:
5.6.2010 Kajaani, tuomari Sari Mikkilä, HYL.
5.6.2010 Kajaani, tuomari Sari Mikkilä, 0 (-11,26), sij. 1. Toinen luva-nolla ykkösluokassa.
6.6.2010 Iisalmi, tuomari Jari Tienhaara, 15 (-3,6), sij. 3.
6.6.2010 HR Iisalmi, tuomari Jari Tienhaara, 5 (-8,24), sij. 4.

P.S. Aloitan huomenna kesätyöni! Uaah!

1) Whita-agilitya

2010-06-05T20:33:00.008+03:00

W-o-w. Avasimme Whitan kanssa medikakkosluokan taipaleemme KSTK:n agilitykilpailuissa Kajaanissa, ja tattadaa: ratamme oli virheetön, ja siten ansaitsimme ensimmäisen luva-nollamme kakkosissa. W-o-w.

Meikäläisen menossa oli tällä kertaa asennetta. Pitkästä aikaa, vihdoinkin! Oloni oli rento, ja Brinskin perintö, eli perkelepeikko, keikkui olkapäälläni. Whitan vire oli mainio. Totta, eihän se edelleenkään kilju kisaradalla, ja eihän tuollaisilla kontakteilla uraa rakenneta, mutta silti. Onnistuimme yhdessä.

Meitsi on tyytyväinen. Jos Whitan kilpameininki pysyy tämän päivän kaltaisena, en sano siitä pahaa sanaa enää kuuna päivänä. Vannon.

B-t-w. Voisin vaikka veikata, että yhden radan taktiikka puree Whitan lisäksi meikäläiseen. Kun on skarpattava vain kerran per viikonloppu, jopa kaltaiseni mölli pysyy kuosissa.

Jep, jep. Kirjoitan Pii-agilitysta huomenissa.

Whita Paavolassa:
5.6.2010 Kajaani, tuomari Sari Mikkilä, 0 (-11,26), sij. 1/5. Ensimmäinen luva-nollamme 2-luokassa.

Lauantaiäksöniä

2010-05-30T17:19:00.006+03:00

Osallistuimme Whitan kanssa seinäjokelaisen agilityharrastajan Tony Häggblomin (TH) koulutukseen lauantaina. Koska treenisessio kesti rapiat kolme tuntia, lainasin Ässältä Neleh-konkaria viimeisten rataharjoitusten ajaksi. Aksapaikkana palveli Hukka-Putken kenttä Sorsasalossa Kuopiossa. Sää oli mitä mainioin: lämmin, pilvinen ja vain hetken verran sateinen, muistaakseni.

TH:n harjoitukset olivat mukavia ja virtaavia. Koin suurimman valaistumisen hetken valssipätkän aikana. TH kertoi, että valssit epäonnistuvat useimmiten siksi, ettei ohjaaja tee valssia laajalla askeleella. Niinpä. Omat valssini ovat yleensä paikallaan pyörähdyksiä, mikä ei ainoastaan luo epävarmuutta koiralle, vaan hidastaa myös menoa aakeillalaakeilla kaarratuksilla. Vaikka kammoan valsseja koko sydämeni voimalla, aion saada valssiaskeleeni kuntoon tämän kesän aikana, tai ainakin yritän saada.

Whita ja Neleh olivat hienoja agilitykoiria. Lupasin S:lle, että lopetan marmattamisen W:n vaihtelevasta agilityvireestä ja keskityn olennaiseen, eli selkeään ohjaukseen. Nykyinen otteeni muistuttaa lähinnä paikoiltaan syöksynyttä pyörremyrskyä – sellaista vaappuvaa trombia. Voi veljet. En malta odottaa ensi talvea, kun pääsemme Ässän kanssa treenaamaan säännöllisesti kaksistaan, ehkä ja toivottavasti. Neljä silmää näkee enemmän kuin kaksi.

Kolmetuntisen treenituokiomme jälkeen reissasimme Varkauteen, jossa kepoilin yhteensä neljä tuntia. Agility on kiva harrastus. Ei lainkaan uuvuttava tai mitään, tai mitään.

Kesä, kesä, loma, loma

2010-05-25T15:18:00.012+03:00

Olemme Maksniemen mökillämme viettämässä neljän päivän kesälomaa. Whita-paran loma sai tylyn lopun, sillä se joutui pihaliekaan kiinni. Se oli sen oma vika. Kooikertypy päätti nimittäin karauttaa omille teilleen, ja kiusasi meitä kahden tunnin ajan äänettömällä poissaolollaan. Kahteen otteeseen.

Mökillä on paljon puuhattavaa. Brinski ja Whita ovat viihdyttäneet Sponssia, Sponssin koiria ja Sponssin pentukoiria. B ja W ovat myös uineet – kyllä, uineet, ja vieläpä omatahtoisesti.

Ah. Odotan kaikesta huolimatta kesäkuun seitsemättä päivää, eli alkavaa työputkea. Meikäläinen on vähän broke, kiitos rahasta pitävän Fiesta-koslani!

Jos Brinski joskus sattuu näyttämään söpöltä valokuvissa, se on onnekas sattuma. Oikeasti.

Kauniimpikevyempi

2010-05-21T21:59:00.005+03:00

Brinski sai viimevuotiseen tapaansa uuden, kevyen kesäfrisyyrin. Lopputulos ei ollut yhtä rouhea kuin ensimmäisellä yrittämällä, mutta minkäs teet, kun itse joudut koirasi parturoimaan. Edellisellä kerralla sain apuja, tällä kerralla en.

Tästä lähdettiin:

Ja tähän päädyttiin:

Toisin kuin viime vuonna, minä aion nauttia kesätukkani pitkänä ja liehuvana. Kaljupäiväni ovat ohitse. Ainakin at the moment.

Voi Whita. Tahtoisin ajella senkin paljaaksi. Mutta en tohdi; en, en ainakaan tänä vuonna.

Whita, medikakkonen

2010-05-15T16:02:00.003+03:00

Whita-kooiker on nyt medikakkosluokkalainen. Kisasimme tänään Hukka-Putken karkeloissa Kuopiossa, ja, jepulis, pidin pääni kylmänä ja ohjasin Veen nollalla maaliin.

Olen ylpeä epävarmasta, ei-niin-helposti-uusiin-tilanteisiin-sopeutuvasta koirastani. Whita suoritti ensimmäiset esteet iloisesti. Tahti hiljeni loppuradan myötä, mutta väliäkös tuolla, kun meno oli joka tapauksessa paljon reippaampaa kuin edellisissä virallisissa kilpailuissamme. Yhden startin taktiikka toimi, eikä Whita ehtinyt lamaantua liikaa minun vuokseni.

Olen ylpeä myös itsestäni. Nollan tekeminen ei ole helppoa – varsinkaan meikäläiselle ja varsinkaan silloin, kun nollaradan mahdollisuus kulminoituu yhteen ainoaan yritykseen. Juu-u.

Eiköhän se tästä. Operaatio Juoksevan agilitykoiran koulutus goes on.

Whitulainen Sorsasalossa:
15.5.2010 Kuopio, tuomari Risto Ojanperä, 0 (-7,49), sij. 1/8. Sertifikaatti kakkosluokkaan.

Vähän niin kuin spin-off

2010-05-12T13:14:00.001+03:00

Meillä on uusi blogi. Kakkosblogi. Kakkosblogilla on kaksi kirjoittajaa, Ässä ja meikäläinen. Kakkosblogi kulkee nimellä Krum, Krum!, ja se toimii invite only -periaatteella.

Eli. Jos tahdot lukea silloin tällöin Brinskin nyörissä -blogin lisäksi Krum, Krum! -blogia, lähetä minulle sähköpostia, jotta voin kutsua sinut lukijaksemme Bloggerin hallintapaneelista. Sähköpostiosoitteeni on ejko(at)netti.fi. Krumilukseen tarvitsee Google-tilin, valitettavasti.

Brinskin nyörissä -kokoonpanomme hörhöily jatkuu entiseen tapaansa ennallaan. Ei huolta. Sanoo hän, joka lähtee nyt, tai siis oikeastaan kolmen tunnin kuluttua, K-E-S-Ä-L-O-M-A-L-L-E, huutomerkki.

Sata tunnustusta

2010-05-03T00:21:00.014+03:00

Ässä ja NEJ-trio lykkäsivät meille haasteen: 100 faktaa. Koska olen yllytyshullu, päätin viettää toukokuisen iltani totuuksia laverrellen. S omisti postauksensa Neleh-muorille. Minä lavennan haasteen koskemaan koko ydinperhettämme, eli Brinskiä, Whitaa ja meikämannea.

Warning, warning – ensimmäinen skuuppi saattaa järkyttää blogipahaiseni vakiolukijoita.

Sata asiaa, jotka ovat kaikki totta:

1. Brinski on Opri, Whita on Quita ja E, eli minä, on yhtä kuin Esa Koivuranta. Kääks!
2. Brinskistä piti tulla Pulu.
3. Whitasta piti tulla Ursa.
4. Minusta piti tulla Janne. Onneksi ei tullut, sillä kukapa ei tahtoisi olla Euroopan avaruusjärjestön kaima.

5. Laumajärjestyksemme Brinskin mukaan: Brinski, minä ja Whita.
6. Laumajärjestyksemme Whitan mukaan: minä, Brinski ja Whita.
7. Laumajärjestyksemme minun mukaani: Brinski, Brinski ja Brinski.
8. Olin 5-vuotias, kun perheeseemme tepasteli ensimmäinen cavalierimme Kikka, Brinskin isoisoäiti.
9. Tutustuin agilityyn 6-vuotiaana.
10. Osallistuin ensimmäisiin agilitykisoihini äitini Margie-cavalierin kanssa vuonna 1998. Margie jätti minut radalle ja lähti etsimään äitiäni. Minä juoksin Margien perässä, ja kannoin sen takaisin kentälle. Saimme hylkäyksen, mutta voitimme Päivän koomisin rata -palkinnon.
11. Inhosin agilitya 19-vuotiaaksi asti.

12. Brinski painoi syntyessään noin 80–85 grammaa.
13. Pikkuinen Brinski osoittautui oikukkaaksi, itsetietoiseksi kääpiöksi.
14. Brinski söi silmälasini kahden kuukauden ikäisenä. Minulla oli Instru-vakuutus.

15. Brinski osallistui ensimmäisiin massakisoihinsa vuoden 2005 Agirodussa Torniossa. Joukkueemme voitti minimöllisarjan hopeaa.
16. Brinskin kilpahistoria kattaa kaikkiaan 174 virallista agilitystarttia, joista 55 on hylkyjä ja 40 nollia.
17. Brinskin yleisin virhe agilityradalla oli puomin alastulokontaktin väistäminen.
18. Brinski rakastaa jäniksiä. Eläviä ja kuolleita.

19. Whita oli ruma pentu.
20. Koska se oli ruma ja valkoinen, se myytiin puoleen hintaan. "As a second dog."
21. Olisin maksanut Whitasta mitä tahansa.
22. Whita-pentu kiljui öisin. Paljon.
23. Sillä oli suunnaton eroahdistus. Kun tulin töistä kotiin, se saattoi anoa huomiotani 45 minuuttia.
24. Suljin korvani, ja vaiva loppui lyhyeen.
25. Whita oli sosiaalinen pentu. Paljon, paljon sosiaalisempi kuin oletin.
26. Whitan lempiystäviä ovat tricolour-väriset selttipojat.
27. Whitan inhokkeja ovat useimmat nartut.
28. Whita rakastaa puruluita. Se voisi syödä niitä tuntitolkulla.
29. Whitan lempilelu on vinkuva hiiri. Sellainen täytetty.
30. Whita osaa monia temppuja. Veen lempijippoja ovat pyöriminen, hyöriminen ja‚ ta-daa, kiljuminen.

31. Minä painoin syntyessäni 4800 grammaa. Olin 55,5 senttimetriä pitkä. Olin iso körmy.
32. Nykyisin painan noin 82 kiloa. Pituutta minulla on 189,5 senttimetriä. Minulla on huono ryhti.
33. Kun olin nuori, halusin olla taiteilija ja graafinen suunnittelija.
34. En ole piirtänyt kahteen vuoteen. TaiK herätti minussa kynäkammon.
35. Olen epävarma ihminen. Saatan vaikuttaa jurolta, mutta oikeasti olen ihan ookoo tyyppi.
36. Minulla on hyvä itseluottamus niiden asioiden suhteen, jotka taidan kunnolla. Visuaalisesta maustani minä en tingi.
37. Tahdon toimittajaksi, koska kirjoittaminen ei ole vaikeaa työtä. Tahdon myös pelastaa maailman kirjoittamalla, kyllä, kyllä...
38. Brinski on minulle tärkeä, koska se on kokenut kanssani monia asioita.
39. Whita on minulle tärkeä, koska se on ajatuksieni jatke. Missä minä, siellä Whita.
40. Olemme toisinaan kaoottinen kopla. According to S.

41. Ässä oli kuin prinsessa, kun näin hänet ensi kerran.
42. Brinski ja Neleh ottivat yhteen melko lailla välittömästi.
43. Yhteenotot ovat Brinskin syy. Se halusi vartioida minua ja minun murjuani.
44. Brinski ja Neleh ovat molemmat korvamerkittyjä. Ne eivät tappele enää, sillä Brinski rauhoittui steriloinnin jälkeen.
45. Whita ja Neleh ovat tapelleet yhden ainoan kerran. Viime helmikuussa. Whita sekosi tyystin.
46. Eo tulee toimeen kaikkien koiriemme kanssa. Jente kukkoilee jokaiselle, mutta kukaan ei ota sitä tosissaan.
47. Meidän pieni koiraperheemme on maailman paras.

48. Brinski seuraisi Ässää maailman ääriin asti. S ja äitini ovat ainoat ihmiset, joita Brinski palvoo.
49. Whita palvoo vain minua. Ja Ässän M-äitiä, kun hän kimittää korkealla äänellään: "Whitulii!"
50. Off-topic – minä en voi sietää muotiblogeja.
51. Koirablogien ihkutus on: <3 <3 <3.
52. Minä en hallitse huumoria tahi ihkutusta. Brinskin nyörissä -blogi on kuiva ja asiallinen.
53. Tahdon kirjoittaa kirjan, jonain päivänä, joskus. Arvaatte kai aiheen.
54. Olen tyhmä. Eräs vuosikurssilaiseni oli napannut ylioppilaskirjoituksissa viisi laudaturia, ja toisen vuosikurssilaiseni lukion päättötodistuksen keskiarvo oli 9.8. Minä en napannut, eikä minulla ollut.
55. Brinski on niin ikään tyhmä. Pulu-nimi olisi ollut kohtalon ivaa.
56. Whita on fiksu.
57. Tyhmyys on mukava ominaisuus, koska elämä on loppujen lopuksi melko yksinkertainen kokonaisuus.
58. Ajattelen joskus liikaa.

59. Whita hullaantuu tyhjistä Aino-rasioista.
60. Minun on silloin tällöin pakko täydentää Aino-varastoamme. Aivan pakko.
61. Brinski hullaantuu tikuista, pölypalloista ja männynkävyistä.
62. Kun kokkaan, Whita seisoo vieressäni ja kyttää maanisesti lattiaa.
63. Brinski on ahne, mutta Whita on super ahne.
64. Brinski ja Whita ovat hoikkia tyttöjä.
65. Brinskillä ja Whitalla on puolikas ärripurriveli.
66. Brinski ja Whita eivät pode automatkapahoinvointia.
67. Whita on matkustanut lentokoneessa, junassa, bussissa ja henkilöautossa.
68. Brinskin ja Whitan välillä on oltava hajurako matkustettaessa, sillä Whita saattaa muutoin sanoa pahasti Brinskille.
69. Whita on sosiaalinen koira. On se.
70. Whita on ruma kooikerhondje, mutta sen kroppa on perfekto.

71. Brinski ja Whita eivät nuku vieressäni. Hyh!
72. Kun palaan kotiin, sängynpeitteeni on mullin mallin. Puistan lakanat.
73. Brinski on epäluuloinen vieraita ihmisiä kohtaan.
74. Myös minä ja Whita olemme epäluuloisia vieraita ihmisiä kohtaan. Se siitä sosiaalistamisesta.
75. Brinski ja Whita eivät ui. Minä uin, mummotyylillä.
76. Brinskin nyörissä -blogilla on Bloggerin mukaan kaksi lukijaa.
77. Kaksi lukijaa riittää minulle, koska kaksi on enemmän kuin yksi.

78. Whita ja Teri-amstaffi ovat kaveruksia.
79. Brinskin paras ystävä on Lucy-cavalier. Tai ehkä se on nykyisin Eo.
80. Minulla on vain yksi paras ystävä. Guess who. Vinkki: se on ihminen.
81. Brinskillä ei ole yläetuhampaita.
82. Whita kammoksuu turkkinsa harjausta.
83. Kyllä, äiti. Se on juuri se, jota todennäköisesti kauhistelet.
84. Brinski ja Whita eivät leiki toistensa kanssa.
85. Whita on n-e-i-t-i.
86. Whita pitää kengistä. Se on syönyt kolme Ässän kenkää. Korvasin vahingot.
87. Eo on tuunannut minun autoni sisuksia, kahdesti. Se on myös tuhonnut Brinskin kevythäkin.
88. Koirani ovat elämäni suola.

89. Brinski ja minä olemme kisanneet pohjoisimmat agilitykisamme Ruotsin Jällivaarassa. S AVA -titteli jäi haaveeksi.
90. Whitalla on EU-passi. Tuplavee on läpäissyt rabiesvasta-ainetestin. Svea-mamma, täältä tullaan.
91. Whita-kulta, sinun ei tarvitse nousta koskaan kolmosluokkaan. Minulle riittää, että saat itsevarmuutta ja juokset agilityradalla.
92. Olen nähnyt kasvatustyötä vuodesta 1993 alkaen. Minusta ei ole kasvattajaksi.
93. Sen nimi on Krum. Se on puoliksi Ässän oma.
94. Brinski ja Whita pelkäävät kaikuvia halleja. No, Brinski pelkää niitä enemmän kuin Whita.

95. Minä ja Brinski emme tule toimeen lapsien kanssa. Whita on lapsiystävällinen, omilla ehdoillaan.
96. Minulla on kummipoika, joka on hauska tapaus. Minulla on kummikoira, joka on också hauska tapaus.
97. Brinski on lapseton. Whita on toistaiseksi lapseton. Minä olen toivottavasti lapseton.
98. Whita on velkaa äidilleni.

99. Whita lipaisee minua aina, kun voi. Se on ällöttävää. Brinski ei nuole minua, koska se on ällöttävää.
100. Kohdat 65, 83 ja 93 ovat yhtä kuin uusi kakkosblogi. Kuten Phil Keoghan toteaa Amazing Racessa, stay tuned for scenes from our next episode.

Totta. Olisi sitä voinut iltansa toisinkin viettää. Mutta koska skuuppeilu on mukavaa puuhaa, haastamme mukaan kaikki kynnelle kykenevät koirabloggaajat.

Bea, Sarianne ja Sirkku ovat taatusti yhtä yllytyshulluja kuin meikäläinen. Ovathan, pliis?

Hyppää, tyttöni mun

2010-04-24T17:55:00.006+03:00

Whita-pirpanan mölliputki sai jatkoa tänä aamuna, kun osallistuimme ekstempporee kuopiolaisen KPSH:n järjestämiin epävirallisiin agilitykisoihin. Juoksimme aloittelijoille tarkoitetun hyppyradan kertaalleen. Yllättävää kyllä, Whitalla oli kelpo meininki messissä, eikä se pelännyt uutta paikkaa ollenkaan.

Möllirata sujui kohtuullisen hyvin. Lähdimme radalle jälleen lentävästi, minkä vuoksi Whitan hyppytyyli oli aluksi pomppiva. Vee ei etene oudoilla esteillä itsenäisesti, mutta en tohdi harmaantua suotta moisesta paheesta. Big deal.

Päivän bonus: Whitu hyppäsi vieraan renkaan oikeasta reiästä, wu-huu!

Osallistumme näillä näkymin yhdelle perusradalle Hukka-Putken toukokuisissa agilitykilpailuissa. Kisaamista on turha karttaa, sillä Whitan kanssa se on opeteltava juurta jaksain, kärsivällisesti.

Taas minua jännittää. Hyvällä tavalla.

Suu aivan ammollaan

2010-04-19T11:38:00.007+03:00

Vihdoinkin. Brinski tarttuu esineeseen X käskystä. Olen yrittänyt opettaa noutamista pikku Beelle jo useamman vuoden ajan, ja vihdoin teimme läpimurron. Tai minä tein. Tiedän, vika on aina kouluttajassa, kun koira ei opi, mutta silti. Huisia.

Whita-repo on opetellut niksejä as well. Olen virkistänyt tytön muistiin nose touchin alkeet, jotka ketjutan aikanaan joksikin kivaksi temppukokonaisuudeksi. Whita osaa nyt myös nostaa oikeaa takajalkaansa, käskystä. Jesh! Enää kaksi jalkaa jäljellä, ja sitten pimu tuntee jokaisen raajansa nimeltä. Takajalan nosto oli loppujen lopuksi melko iisi temppu. Koska W taitaa tämän niksin takapäällään, koko kosketuspönikän variaatio-operaatio sujui vaivattomasti.

Olemme me treenanneet muitakin kikkoja. Yritän koostaa mimmien puuhista minimaalisen videokoosteen, jahka muilta kiireiltäni kerkeän. Varmasti.

Niin, entäs se tenttikirja. Ää-ääh.

Kohmeessa

2010-04-17T18:38:00.006+03:00

Kyllä ihminen voi olla tyhmä. Siis oikeasti. T-y-h-m-ä. Jos olisin luuton akrobaatti, potkaisisin itseäni. Mutta en voi. Ah!

Pyörähdimme Whitan kanssa Best In Areenan epävirallisissa agilitykisoissa Lempäälässä. Olimme areenan parkkialueella kello neljäntoista aikoihin – niin, siihen aikaan, jolloin kilpailevien luokan oli määrä startata. No, aikaa kului ja kului ja kului ja kului, kunnes vihdoin medikilpailevat kutsuttiin rataantutustumiseensa kello kuusitoista. Jalkani olivat jokseenkin kankeat, mutta meikäläinenhän ei koskaan turvaudu tekosyihin kisaraporteissaan. Nii'in.

Mika Rahusen suunnittelema agilityrata oli helppo ja sujuva. Whita oli harvinaislaatuisen säpäkkä ennen omaa vuoroamme. Lähdimme lentävästi, kuinkas muuten, ja tsädäm, piiku teki Whita-ohituksen kolmoshypyllä ja jatkoi matkaansa puomille. Hyl, hyl, hyl. Oi voi. Mutta, tavoitteeni oli muutoinkin palkita W sekä kontakteilla että pujottelukepeillä.

Lupasin itselleni, että korostan postauksessani suorituksemme iloisia ja mukiinmeneviä osuuksia. Ketä kiinnostaa lukea runsasta ja rönsyilevää itsensä mollaamista? Ei minua ainakaan. Ei minua ainakaan... Eli. Whita suoritti kontaktiesteet tuttuun tapaansa varmasti ja poistui niiltä luvan kera; se syöksyi näppärästi sysimustaan mutkaputkeen; W kielsi ainoastaan kolme estettä koko radan aikana, vaikka vakuutan, että käsityöni ansiosta se olisi voinut kieltää useampiakin esteitä; Whita juoksi ketterästi kolmen hypyn loppusuoran; Veen vauhti oli ylipäätään paljon, paljon reippaampi kuin painajaismaisiksi muodostuneissa maaliskuun kisoissamme; W-tyttö suorastaan hillui suorituksemme jälkeisillä harjoitushypyillä. Niin, mitä vielä? Siinäpä sitä.

No joo. Minun on kyllä todettava, että olen pahasti eksyksissä kisaamisen suhteen. Tein radalla todella typeriä asioita: asioita, joita en kuuna päivänä ole tehnyt treeneissämme. Voi, voi. Ruoskin itseäni joku toinen kerta.

Mutta Whita oli ihana. Ehkä se sittenkin syttyy agilityyn. Harmi, että sillä on näin tohelo ohjaaja.

E, eltaantunut bloggeristi

2010-04-10T15:55:00.007+03:00

Rasti seinään – maaliskuisten agilitykilpailuiden aiheuttama agilitykaamokseni alkaa olla förbi! Olemme piipahtaneet Whita-kooikerin kanssa muutamaan otteeseen TamSKin Navetalla, ja jepulis, meno rupeaa muistuttamaan tavallista harkkameininkiämme. Olen höyrähtänyt Veen asenteesta niin paljon, että suuntaamme tödennäköisesti Best In Areenan möllikisoihin viikon kuluttua lauantaina. Hullua, vaan olkoon.

Olen opettanut Whitalle vain ja ainoastaan takaleikkauksia. Treenipätkämme ovat olleet lyhyitä, suoria ja iisejä. Saattaa olla, että metodimme kosahtaa harakoille, mutta yrittänyttä ei laiteta. W hallitsee kolmosluokkien ohjauskuviot erinomaisesti. Harmi vain, ettei Whita ole vielä kolmosissa.

Vaikka aksamasennukseni on enää muisto entinen, blogimasennukseni jatkuu yhä ja edelleen. Olen tullut kuluneiden kuukausien varrella siihen johtopäätökseen, että meikäläisten blogi on ihan äärimmäisen tylsä. Blogimaailman facelift, kaipaan apuasi. Kipeästi. Toivon todella, että kirjoitustulppani avautuu kevään kuluessa, sillä jos se ei avaudu, olen pulassa ensi kesänä. Tai sitten en. Kun ei ota itseään turhan vakavasti, säästyy monelta pääkivulta.

Opiskeluelämäni on rullannut koko lukukauden omalla painollaan. Opintopisteitä on kertynyt siinä määrin, etteivät Kela-tädin sanktiot murjo eloamme ensi vuonnakaan. Olen päntännyt viime viikkojen aikana kuntapolitiikkaa, suomen kielen koukeroita sekä noituuden ja magian historiaa. Tällä tavalla täällä Tampereella koulitaan yhteiskuntatieteilijöitä. Suosittelen.

Viimeinen asia. Minua jännittää. Tahtoisin kertoa, miksi, mutta en saa.

Would've, could've, should've

2010-04-05T13:05:00.019+03:00

Konditionaalikoirani Brinski pyörähti tänään parilla agilityesteellä. Vaikka lyylin into oli entisenlaisensa, Been vauhtia verotti se tosiasia, ettemme ole aksanneet neljään–viiteen kuukauteen.

Mutta silti. Kyllä meillä oli niin mukavaa.

On sääli, että Brinskin harrastustaival päättyi ennen aikojaan. Totta, B saattaisi kestää epäsäännöllisen säännöllistä agilityharjoittelua, mutta en suoraan sanoen raaski kuumentaa Kärpän tunteita turhaan. Huono sydän, huonot polvet ja huonot lonkat ovat sangen huono yhdistelmä. Brinski rakastaa agilitya enemmän kuin mitään muuta; en kuitenkaan usko leidin elämänlaadun kärsivän aksattomasta arjesta. Kaikesta huolimatta, Brinski on vain koira. Minun olisi voinut -koirani.

Ai niin. Suomen Kennelliitto vahvisti Whita-repolaisen lonkka- ja kyynärtulokset. Kuten Onni-eläinlääkärimme arveli, kooikerkakaran lonkat ovat yhtä kuin B/B ja kyynärät yhtä kuin 0/0. Turha kaiketi edes mainita, että olin iloisesti yllättynyt Veen hipsterilukemista... Kun ostaa porsaan poksissa, saa varautua melkeinpä mihin tahansa.

Kaikesta huolimatta ja kaiken varalta.

Yhtä silmää

2010-03-29T11:30:00.004+03:00

Brinski täytti tänä aamuna kuusi vuotta. Kärpänen sai syntymäpäivälahjakseen uuden laatikollisen Fortekoria ja Furesista. Vaikka Brinskillä on puolittain samat rohdot kuin 82-vuotiaalla isoäidilläni, lupaan, että minua saa tintata naamariin sillä hetkellä, kun käytän Beestä nimitystä 'mummeli'. Brinski ei ole vanhus. Se on edelleen hyvin pentumainen koira. Jääräpäinen, mutta leikkisä.

Happy B-day, oma poukkoileva taskurakettini. Olkoon tuleva vuosi terveyden puolesta armollinen teikäläistä kohtaan.

Koira, joka kävelee sivulla

2010-03-18T16:04:00.013+02:00

Kun jokunen vuosi sitten ryhdyin pohtimaan kakkoskoiran hankintaa, minulla oli ainoastaan yksi tavoite: moitteeton arkikäyttäytyminen. Brinski on suuri persoona pienessä paketissa. Se räyhää, riehuu, heiluu ja hyppii. Yhden kaistapään jälkeen tasainen koirakaveri tuntui mukavalta ajatukselta.

Sitä saa, mitä tilaa. Whita on easy-going-kotikoira. Vaikka W oli pentuna melkoinen eroahdistuja, säntillisen askel askeleelta -koulutuksen jälkeen erokiljunta on kadonnut kuin vesi viemäriin. Ainakin toistaiseksi.

Mutta, mutta. Whitassa on yksi vika. Se vetää hihnassa, taukoamatta.

Olen ollut lepsu Veen remmikäytöstä kohtaan. Olen ajatellut, että piirre kaikkoaa, kun se on kaikotakseen. Lienee kai sanomatta selvää, että meikäläisen intuitio on karahtanut karikolle pahemman kerran. Whitan hihnakäyttäytyminen ei ole petraantunut itsestään. Päinvastoin, sillä olkapääni on joutunut entistä kiivaammalle rasitukselle.

Kyllä. Olen kaatunut, liukastunut, horjahtanut ja kompuroinut koirani vuoksi. Olen ollut sokea.

Ässä avasi silmäni tammi–helmikuun vaihteessa. Whita-repolaisen remmimeininki oli äitynyt niin pahaksi, että vuoden vanhat Hurtta-valjaat napsahtivat riemuisasti kahdeksi osaksi. Koska olen pihi ihminen, vannoin, että uudet, tilalle ostetut Jokke-valjaat kestävät Tuplaveen niskurointia seuraavat kahdeksan vuotta.

Suunta on oikea. Whita hallitsee nyt sivulletulon ja sivullakävelyn niksit, ilman hihnaa tai hihnan kanssa. Metsäpolut ovat asia erikseen, kuinkas muuten, mutta taajama-alueella entinen vetojuhta on kuin kiltti pyhäkoulutyttö.

Ah, tätä mielen ja ruumiin autuutta. Moitteeton arkikäytös on hyvä tavoite, sittenkin.

Ehkä menen, ehkä en

2010-03-11T12:55:00.019+02:00

Whitan harrastekestävyys ei ole parasta A-luokkaa. Kooikerkakara rakastaa juosta – ihan totta – mutta ei agilityradalla.

Asiaan. Minä, Whita ja neljä virallista agilitystarttia -kombinaatio kangerteli melkoisella tavalla Oulun seudun KASsin kilpailuissa viime viikonloppuna. Whita paahtoi lauantaipäivän kolme ensimmäistä estettä tutulla tyylillään. Sitten tuli keinu, sitten tulivat pujottelukepit, ja sitten tuli pelottava tuomari. Tulos: Whita kirjaimellisesti k-ä-v-e-l-i sunnuntain viimeisellä agilityradalla.

Ei hyvä. Ei todellakaan. Kun sanon, että Whita on haastava tapaus, minä todella tarkoitan sitä, mitä sanon.

Myönnän, että olin jokseenkin hölmistynyt sunnuntai-iltana. Maanantai ja tiistai kuluivat niin ikään tappion jälkeisissä tunnelmissa, mutta keskiviikkoaamuna koin heurekan.

Whita on toistaiseksi suorittanut kisapäiviensä ensimmäiset esteet iloisesti ja varman oloisesti. However, vire on hyytynyt kuin lehmänhäntä radan kuluessa ja seuraavilla radoilla. Koska lopetamme treenituokiot aina silloin, kun meno on vielä hauskaa, eikö kilpailuissa tulisi toimia samalla kaavalla? Eli. Kun seuraavan kerran osallistumme virallisiin agilitykilpailuihin, osallistumme vain yhdelle radalle. Jos meikäläisen pokka pitää, lopetamme radan silloin, kun meno on vielä hauskaa – tapahtuipa radan keskeyttäminen sitten neljän tai neljäntoista esteen jälkeen. Kenties jonain päivänä juoksemme kokonaisen agilityradan alusta loppuun samalla vauhdilla ja samalla tarmolla.

Whita on ihana, mutta aksallisesti haastava koira.

Oulun-reissun tulokset:
6.–7.3.2010 Oulu, tuomari Jari Tienhaara, neljä kertaa HYL.

PS. Kymmenentuhatta klikkausta – ääks! Toivottavasti lukijani eivät putoa tuoleiltaan, sillä Brinski ja Whita könysivät kaapista päivänvaloon virstanpylvään kunniaksi. Sivupalkki, tsek, tsek.

Me uneliaat

2010-03-01T15:37:00.005+02:00

Whitan kolmannet viralliset agilitykilpailut ovat ensi viikonloppuna. Oulussa, Peltokosken ratsastusmaneesissa. Kylmässä pakkasessa. Kreisi minä. En tiedä, mitä kilpailuilta voi odottaa. Totta, Whita on yhtä nollarataa vaille kakkosluokkalainen, mutta jos vanhat merkit pitävät paikkansa, W juoksee kisoissa puoliteholla. Herkkä koira, herkkä koira.

Huono kenraali povaa hyvää ensi-iltaa. Toivon minä, ja vaikenen tämänpäiväisistä viisiminuuttistreeneistämme.

Voihan maaliskuu. Tämä jätkä tarvitsee mojovan potkun persauksiin.

Narttukaksikko porhaltaa, taas

2010-02-22T20:11:00.002+02:00

Treenitaukoilu on kertakaikkisen puista puuhaa. Minä ja Whita olemme harrastaneet agilitya yhteensä neljä kertaa kuluvan kalenterivuoden aikana. Neljässä hupailutuokiossa ei tehdä ihmeitä. Ei, vaikka hoen itselleni ei se määrä, vaan se laatu -mantraa. Mikäli mielimme myöhemmin maajoukkueeseen, Whitan puomista ja pujottelusta on nipistettävä miltei puoli sekuntia poikkeen.

Vanha, ensi sunnuntaista alkaen ikivanha, optimisti ei luovuta. Kaikki järjestyy ajallaan.

Eikö?

Lainanappuloissa

2010-02-15T21:00:00.000+02:00

Kuuron koiran ohjaaminen ei ole helppoa. Se on hauskaa, kehittävää ja antoisaa – mutta ei helppoa. Kun koira menee metsään, ohjaaja saa syyttää itseään. Tässä-tässä-tässä-hokema kaikuu kuuroille korville.

Silviissiin. Vietimme Neleh-lainanappulan kanssa rattoisan ystävänpäiväaamun Hyvinkäällä. Tuomari Anne Viitanen oli kaavaillut minikolmosluokille kolme samankaltaista agilityrataa. Rataprofiilit olivat meikäläisen makuun kieroja ja töksähteleviä. Agilitykilpailija on kuitenkin siinä autuaassa asemassa, että on purtava se, mitä lautaselle tuodaan. That's it.

Neleh ei ollut moksiskaan vakio-ohjaajansa vaihdoksesta. Se tanhusi, kuten aina ennenkin, äänekkäällä otteella. Ensimmäinen ratamme päättyi hylkäykseen. Tässä-tässä-tässä-hokemani ei toiminut, ja koira humahti ansaputkeen. Niin, Neleh humahti myös ansapuomille, mutta vasta ensimmäisen hylkäyksen jälkeen. Ykkösrata oli tutustumista ja piirileikkiä. Mukavaa.

Toinen rata sujui astetta kevyemmin. Saimme tuloksen viisi ja yliaikaa, sillä Neleh bongasi hämyisän A-esteen, eikä huomannut haltuunottoani. Pysähdyimme puomille pitkäksi toviksi. Kieltovirhe oli jo alla.

Entäs rata numero kolme? Kymmenen virhepistettä ja yliaikaa. Nenna-muori kieltäytyi keinusta ja kirmasi keppien kakkosväliin. Radalla oli hyviä osuuksia: esimerkiksi 1-radan ansaputken välttäminen. Olin oppinut erheistäni, ja ohjasin tiukasti tutuksi muotoutuneen slalom-härvelin. Jes!

Ässän harmiksi emme saaneet Hyvinkäältä triplanollaa. Saavutimme silti tavoitteemme, bikoos Neleh ei kuikuillut ulko-oven tai ratahenkilöstön suuntaan. Ei sillä, että olisin moista edes pelännyt. Nenna istui kuin tatti jokaisessa lähdössä, ei varastanut kontakteilla ja luki ohjaustani parhaalla mahdollisella tavalla. Neleh on makea kisakoira. Kiitos S, että soit meikäläiselle tämän tsäänssin. Juoksevat cavalierit ovat todellista herkkua.

Asiasta aasinsillalle. Menetin tänään hermoni. Tai siis, ensin Whita menetti hermonsa ja sitten minä. Meidän taloudessa alkaa nihilismin aikakausi. Sorry, my darling.

E ja Neleh hurvittelivat Hyvinkäällä:
14.2.2010 Hyvinkää, tuomari Anne Viitanen, HYL.
14.2.2010 Hyvinkää, tuomari Anne Viitanen, 12,59 (+7,59), sij. 21/43.
14.2.2010 Hyvinkää, tuomari Anne Viitanen, 19,82 (+9,82), sij. 22/42.

Meidän posse …

2010-02-07T17:32:00.010+02:00

… Näyttää tällä erää tältä. Ässä piipahti Tampereella, kisasi Niihamassa ja läks Brinski mukanaan Kuopioon. Vaihtokauppa oli reilu, sillä Brinskin sijasta talouteemme pöllähti Neleh-cavaljeeri. Veikkaisin, että tasapainoisen ja itsevarman Nenna-naaraan läsnäolo tekee eetvarttia myös Whitalle… Or not.

Neleh-muori majailee kanssamme seuraavan kahden viikon ajan. Ja koska Nenna on kiehuva, kiljuva ja kimpoava agilitykoira, kilpailemme kaksistaan Hyvinkäällä ensi sunnuntaina. Kyllä, jännittää; ei, ei liikaa. Vuoroin vieraissa, nääs.

Niin. Whitan oli tarkoitus osallistua ystävänpäivänä Jari Laitisen kooikerkoulutukseen. Trippi kuitenkin peruuntui, sillä Whitu on kimuli.

Yksi suuri huokaus

2010-02-01T12:17:00.000+02:00

Hip ja hei – Brinskin, Whitan ja Jente-Johannan pakkasloimet ovat ready-steady-go. Kolmen talvitakin tekemiseen upposi tuhottoman paljon aikaa, mutta se kyllä kannatti. Whitan silakkakroppa on vaatetettu sellaisella äklö-Eurokangas-panssarilla, joka ei aivan hevillä kiemurtele likkalapsen päältä pois.

Testattu on. Lumihangessa, spurttivaihteella.

Kaasujalasta puheen ollen: Whitan karkurimoodi on äitynyt todella pahaksi. Jos lasken Veen vapaaksi ja sallin sen hillua tiensä kymmenen metrin päähän minusta, voi olla, että polkumme kohtaavat seuraavan kerran vasta silloin, kun Whitan häntä vilahtaa sattuman kaupalla nurkkakuusen oksiston ohitse. W on röyhkeä metsänpeikko. Se lähtee, jos se suinkin saa mahdollisuuden.

Whitan menohalut syttyivät toden teolla viime keväänä. Pidin nuorikkoa vapaana ensimmäisen vuoden ajan. Palkkasin sitä luoksetulosta, ja saatoimme kävellä spontaanisti remmittä keskustassa, taajamassa tai erämaassa. W on edelleen äärimmäisen kuuliainen. Mikäli se on käskyn alla, se ei kyseenalaista auktoriteettiani laisinkaan. Mikäli se ei ole käskyn alla, gaselli pyrähtää horisonttiin kiihtymyksestä vinkuen.

Ovatko muut kooikerhondjet yhtä eräveikkoja ja -venloja? Myönnän, että johdonmukaisuudessani on kiristämisen varaa. Mutta silti, en ota Katsokaa, tästä on joskus juossut koppakuoriainen -vietin aikaansaannoksia kokonaan omalle kontolleni.

Sanon minä, nimimerkki Brinskin nyörissä, Whitan lieassa.

24-3=21

2010-01-30T14:22:00.003+02:00

Tammikuun Agility Sports Bulletin kilahti postiluukusta perjantaina. Lehdessä oli perinteinen uusia agilityvalioita -esittelyaukeama, ja esittelyissä oli perinteinen "Jos koirasi olisi nyt 10–20 kuukauden ikäinen, miten kouluttaisit sen toisin?" -kysymys. Meikän, pienen ja terävän filosofipojan ajatukset ryhtyivät rivitanssiin kysymys-vastauspalstan vuoksi.

Whita täytti kuluneella viikolla 21 kuukautta. Totta puhuakseni, en kouluttaisi sitä millään tapaa toisin. Olen kasvattanut Whitan siten, miten olen parraiten kyennyt. Jälkiviisaus on mukavaa, joskin turhaa puuhaa. Olen antanut kaikkeni agilitykoulutuksen saralla, end of story.

Ja millainen W sitten on? Ihana. Se toimii juuri siten, kuinka olen sen opettanut toimimaan. Meillä on ongelmamme – mutta loppujen lopuksi kaikki agilityongelmat ovat minun ongelmiani. Whita liitää siten, miten se on opetettu: hyvin tai vähemmän hyvin. Minun ansiostani tai minun vuokseni.

Aksailimme tänä aamuna TamSKin navetalla. Tein yksinkertaisen harjoituksen, jossa oli pääpainona keppien ja A-esteen leijeröinti. Välissämme oli kummallakin kertaa suora putki, joka toivoakseni häiritsi Whitaa tavallista vierellä köpöttelyä enemmän… Ja häiritsihän se, ainakin Aalla. Tytön kontaktit eivät ole aivan niin vankat kuin olen olettanut. Whita teki näpsäkän 4 on the floor -kontaktin, mutta kuten arvanette, uusiksi meni. Kerran ja toisenkin.

Pujottelu oli sen sijaan super. Whitalle on yksi lysti, missä liihotan sen kepittäessä. Mitä kauempana, sen parempi. En tiedä, miksi Veen kepit ovat sellaiset kuin ovat, mutta minä en välitä. Miksi? Koska Brinski lopettaa pujottelun sillä sekunnilla, kun olen askeleen sitä edellä. Vedätys antaa lisämahdollisuuden jatko-ohjaukseen.

Juu, ja vielä eräs asia. Pyörrän puheeni puolen koiran haaveilusta. Whitan agilitykoulutus on vasta aluillaan, ja toivon mukaan sillä on vielä monta aktiivivuotta edessään. W on kypsynyt hitaasti, mutta hällä väliä. Tulevaisuuden näkymät, parin talven asteikolla, ovat lupaavat. Varmasti.

Agilityharjoittelu on huisin hauskaa touhua. Oma asenteeni ei ole enää Whitan kehityksen tukkeena. Kuntoni voi olla, mutta ei asenteeni.

Kiituritrio ja pikku-Brinski

2010-01-24T13:56:00.009+02:00

Piipahdimme NEJ-koplan kanssa Kuopion jäälainehilla. Niin kuin aina, Whita oli elementissään. Voisi luulla, että avara järvi ja miinus-kaksikymmentä-astetta tyrehdyttäisivät tyttörukan heissulivei-vietin, mutta ei. Likka läks omille teilleen lenkin loppupuolella.

No, ainakin se r-r-rakastaa juosta.

Tämä poika rupeaa nyt surraamaan laumalleen pakkaspukuja. Katsotaan, onko jälki sellaista, että sitä tohtii julkisesti esitellä. Edellisestä ompelukonetekeleestä on jonkin verran aikaa… Trikoo kun on enemmän meikäläisen juttu.

Off I gou, adios!

Kooiker-looiker, osa III

2010-01-17T16:12:00.008+02:00

Whita-loikkeri pääsi kaltaistensa seuraan tänä aamuna, kun Suomen Kooikerhondje -yhdistys järjesti talven kolmannen kooikeragilitykoulutuksensa Riihimäellä. Parituntisen session veti MM-edustajamme, Suomen mestari -nollaseiska Sami Oksa. Kuten viime vuoden tammikuussa, SO oli erittäin mukava aksakoutsi. Suosittelen!

Beibi-W juoksenteli RimAn hallissa ihan-kivasti. Ensimmäinen rundi tössäsi siihen, kun tarkkanenäinen kooikerlapsi löysi mutkaputken syövereistä jotain-kivaa. Oh well, juniori kainaloon ja uudestaan radalle. Whitan pujottelu oli suorastaan häkellyttävän hyvä: kaikki kaksitoista keppiä kierrettiin kertalaakista. Kyllä, vedätin, noin kolmen–neljän metrin verran. Of coors.

SO totesi, ettei Whitu-repolaisen ratatyöskentelyssä ole varsinaisesti moitteen sijaa. W kulkee nätisti silloin, kun ennätän juosta sen edellä. Ja ennätänhän minä. Alku-, keski- ja loppusuorat vaativat vielä paljon työtä, mutta vahvuutensa kullakin.

Palkkasin Whitan vinkuhiirellä. Ajatelkaa. Pikkumimmi vauhkoontui ihan oikeasta lelusta, muista hundeista huolimatta. Edistysaskel! Viimeisen rataosuuden palkitsin laparustolla, mikä ei ollut päivän fiksuin veto. W tikkasi peukalonkynteni auki, ja verta roiskui, roiskui ja roiskui. No, itsepä sotahaavani aiheutin.

RimAn halli on loistava harkkapaikka. Niin loistava, että ajattelin ilmoittaa Whita-kakaran Riihimäen Agilityn maaliskuisiin kilpailuihin. Jees. Sillä lailla. Hier we gou again.

By the way, meitsipoppoo törttöilee ensi kesänä Kajaanissa. Sain sijaissatuilijan pestin paikallisesta maakuntalehdestä. Agilityelämämme heittänee viikonloppuvuorojen vuoksi kuperkeikkaa, vaan minkäs teet. Oma valintani. Voodoo-neulasten uhallakin.

Silmänisku.

Soittorasiasta päivää!

2010-01-07T18:09:00.009+02:00

Minulla on mauton musiikkimaku. Myönnän. Siitä huolimatta, sävelten sointia on kuunneltava silloin tällöin. Jaa, että millaisia rytmejä?

Let's see.

Brinskin radat onnistuivat parhaiten silloin, kun örinämetalli pauhasi, ja kovaa. Whita-nuorikko on toista maata. Whitulaisen kanssa aksaaminen vaatii rennon mielen ja lupsakan soundtrackin.

Joten. Meikäläisten treenilevylaukusta löytyy muun muassa …

… Katu-uskottavaa Musea.

… Hopo-ti-hop-Mikaa.

… Selkäongelmaista Lily Allenia.

… Ja, ikävä kyllä, Anna Puun melankolisia riemuja.

Siinäpä sitä. Whitan höystämä jukepoksini on ehkä mauton, mutta ainakin se tuottaa kelpo tuloksia joskus, toisinaan ja sattumalta. Tuplaveen rinnalla on oltava lunki – se on ainoa perusteeni laimeille ämpeekolmosilleni.

Joo'o. Nyt meni nimi ja maine. Hävettää.

Kympin agilitya Kuopiossa

2010-01-02T15:29:00.010+02:00

First things first, kuten muuan Jeff Probst veistelee Selviytyjissä. Meitsillä on tavoite tulevan kauden varalle. Tahdon ohjata Whita-repolaista mahdollisimman nollapuhtaasti, sen kummempia vieterihändyjä heiluttelematta. Epävarma koira tarvitsee varman ohjaajan.

Niin. Se on meikäpoppoon porkkana vuodelle 2 ja 10.

Juu, back to beisiks. Varasimme Ässän kanssa Hukka-Hallin käyttöömme – opiskelijakukkaro kiittää joulusesongin kouriintuntuvia alennusmyyntejä – ja päästimme sisäiset aksapellemme valloilleen. Harjoittelin Whitan kera takatakaa. Neljän viikon juoksutauko näkyi, no, jotenkuten, mutta ei häiritsevissä määrin. W työskenteli apauttiarallaa siten, miten se työskentelee tavanomaisesti. Lähellä ja vikkelästi.

Kun treenituokio oli lopuillaan, vaihdoimme päiksemme koiria. S ohjasi Whitua ja meikämanne Jente-Johannaa, alias Sirkkaliisaa. Pikku-J on messevä agilitystara. Sanokaa vaikka hih tai hah, mutta minä uskon vakaasti, että Jente on vuonna yksi ja kaksi maajoukkueessa. Sitten nähdään, missä maassa on mualiman nopeimmat cavaljeerit.

Yllättävää kyllä, Whita ja J iskivät käännöksissä melko lailla samaa sekuntia tauluun. Passaa minulle.

Voi että. Minen malta odottaa meidän seuraavia harjoituksia.

P.S. Löysin päivänä eräänä videon, joka havainnollisti äärimmäisen hyvin lyhyiden agilitykurvien tehokkuuden. Tsek, tsek. Vauhti ja askellus ei ole vissiin kaikki kaikessa.

P niin kuin pölinää

2009-12-31T13:27:00.008+02:00

Kulunut vuosi on ollut mielenkiintoinen ja tapahtumarikas. Miksi? Daa – uusi opintie, uusi asuinympäristö, uusi elämä. Siksi.

Minun on myönnettävä, että olen viihtynyt Tampereen yliopiston tiedotusopin laitoksella. TaiK oli todellinen rääkki akateemiseen vapauteen verrattuna. Kun on valvonut yökahteen saakka viisi päivää viikossa kahden vuoden ajan, osaa arvostaa väljää aikataulua. Tiedotusopin opiskelu on ollut mukavaa ja leppoisaa. Olen nauttinut jopa oi-niin-henkevistä Yliopiston historia -luennoista. Rehellisesti.

Entäs agilitylliset saavutukset? No jaa, sanotaanko vaikkapa, että olemme viettäneet välivuotta. Brinskin kilpailutavoitteet kuihtuivat kokoon viime keväänä, ja Whita-nuorikko on opetellut aksaamisen alkeita. Jos tohdin ennustaa, veikkaisin, että vuosi 2010 on niin ikään tyhjäkäyntiä. Tähtäämme Whitulaisen kanssa vuosiin 2012–2013. Agilitykoira on parraassa iskussa 4–5-vuotiaana.

Niin se vain on, että uusi vuosikymmen on jokseenkin jo nurkan takana. En aseta Brinskin nyörissä -kokoonpanollemme minkäänmoisia suunnitelmia. Kerrankin.

Kuulostaa kivalta. Minun mielestäni.

Sydän lyö

2009-12-23T11:37:00.004+02:00

Kun Brinski ja Whita tepastelivat aamuisessa Neulamäen pusikossa, eräs trio otti varaslähdön jouluaattoon. N, E ja J murtautuivat lahjasäkkiimme ja söivät erään tytön joulupaketin. Sorry, Senny. Cavaljeerit ovat ahnetta kansaa. Juhlapöydän konvehtit olivat nimensä veroisia.

Tapaus Brinski.

Tieto tuskin tullee kenellekään yllätyksenä, mutta lausuttakoon se silti ääneen. Brinskin kilpailut on kilpailtu. Pienen koiran sydän sanoi pum pum eläinlääkärin vastaanotolla marraskuussa, joten that's it. B on dopingkuurilla vastedes, ikuisesti.

Valehtelisin, jos väittäisin, etten olisi ollut varautunut sivuäänen ilmaantumiseen. Cavalier ei ole järin terve koirarotu, ja sydänvaivat astuvat jokaisen yksilön arkeen ennemmin tai myöhemmin. Brinskin tapauksessa riesa näytti kyntensä ennemmin. Ikävä kyllä. B täyttää maaliskuussa kuusi vuotta – se on varsin varhainen harrastuseläkeikä, mutta minkäs teet. Terveyttä ei jaeta kaikille.

Toivon, että Brinski saa elää monta vuotta vaivatonta elämää. Ärripurri on edelleen oma itsensä. Se vartioi, öykkäröi ja tekee raivostuttavia kepposiaan. Onneksi.

Whitalla on isot pienet saappaat täytettävänään.

Waudilassa

2009-12-16T14:20:00.016+02:00

Piipahdimme alkuviikolla waudilassa, also known as mökki Perämeren rannalla. Brinski jäi finanssikriisin vuoksi Kuopioon, joten Whita sai nauttia ylhäisessä yksinäisyydessään VR:n tarjoamista lemmikkivaunun antimista, eli pölypalloista.

Perinne continues. Great.

Pakkasherra takoi mittariin miinus 20 asteen lukeman visiitin jokaisena päivänä, mutta se ei Whita-höyrypäätä hidastanut. Se kiljui, se juoksi, se ui ja se söi. Waudi-rotusisko oli hyvänä kakkosena perässä. Takana, kannoilla. Takana.

Niin, Whita tapasi myös viisiviikkoisen töpselikuonokatraan waudilassa. Ja Brinskin pentuesisaren, sinisilmä-Iitun. Ei, Iitulla ei ole lasisilmä. Vaikka typykkä hurjalta näyttääkin.

Matkamme jatkuu takaisin Pohjois-Savoon. Via Kajaani.

Kyllä se kulkee, kun sitä kuljettaa

2009-12-06T11:13:00.003+02:00

Whita-repolainen yllätti meikäläisen Lakeuden Agilityurheilijoiden itsenäisyyspäivän karkeloissa Seinäjoella. Juoksimme lauantaina kaikkiaan kolme rataa. Kaksi ensimmäistä, Sari Mikkilän tuomaroima agilityrata ja Johanna Wüthrichin tuomaroima hyppyrata, sujuivat virheettä maalilinjalle saakka. Kisauramme ensimmäinen nolla, vieläpä tuplasellainen, on nyt plakkarissa. Jaiks!

Kyllä, muistin erään oululaisen agilityurheilijan tulikivenkatkuisen palautteen. Pidin käteni kurissa. En jännittänyt. Itse asiassa, olen ollut yhtä tyyni viimeksi Kirkkonummella vuonna nollakahdeksan, kun repäisimme Brinskin kanssa kvartettinollan kokoon.

Rentous on vissiin hyvä asia. Luulisin.

Seuraavan kerran kilpailemme näillä näkymin huhti–toukokuussa taivasalla. Minulla on vahva usko Whitaan. Kunhan W kypsyy, siitä urkenee muikea menijä.

Varmasti, for sure!

W Seinäjoella:
5.12.2009 Seinäjoki, tuomari Sari Mikkilä, 0 (-7,74), sij. 2/10.
5.12.2009 HR Seinäjoki, tuomari Johanna Wüthrich, 0 (-15,82), sij. 3/10.
5.12.2009 Seinäjoki, tuomari Johanna Wüthrich, HYL.

Wake me up when December ends

2009-12-03T16:55:00.000+02:00

Hei hei, Nekalankulma; helou, Hervanta! Meikäjengi pakkasi rinkan ja muutti riemumielin Tampereen susirajalle Herwoodiin. Ajatelkaa – kotioveltamme on puolisen kilometriä ihka oikeille metsäpoluille. Ihanaa, upeaa, mahtavaa.

Whitan Seinäjoen-kisareissu häämöttää nurkan takana. Lupaan, että pidän käteni suorassa koko radan ajan. Whita ei ohita yhtäkään estettä minun vuokseni.

Vannon, vannon, vannon.

Ai juu, Hervannan-lukaali ei ole ainoa viime aikojen uutisemme. Syystä että: patjakuuri on nyt taakse jäänyttä elämää. Sain oman, pehmeän, leveän, kimmoisan, kauniin ja karismaattisen sänkyni Tampereelle. Arjen ilo on paras ilo.

Tällaista tänään. Semmoista huomenna.

Saanko luvan?

2009-11-24T20:50:00.010+02:00

Hyvä Whita.

Kaikkesi yrität, häntä koipien välissä kipität, treenikavereille silloin tällöin räykytät ja pitkämielisyyttäni venytät. Mutta minä en lannistu. En, vaikka taka-taka-taka-takapakkia harrastat.

Juupa juu. Kuten arvata saattaa, Whitan ja meikämannen agilitytaival ei ota sujuakseen. Osallistuimme eilisiltana ensimmäisiin uuden aksaryhmämme yhteisharjoituksiin ja millaisin tuloksin: typykkä kammosi TamSKin Tallin mattopohjaa, treeniradan vieressä kuumuvia seuratovereita, vieressä mölisevää junarataa ja pressuhallin kattoon piiskaavaa sadesinfoniaa. Niin, Kaamosrallin kaamoskausi jatkui, jatkui, jatkui.

Minä en ymmärrä. Heitimme edellisviikon perjantaina viiden toiston keppiharjoitukset TamSKin Navetalla, ja W toimi kuin unelma. Pujotteli, kiljui, rakasti. Eilisessä sessiossa koko osaamisemme valui jälleen kankkulan kaivoon.

Herkkis, mikä herkkis. Minkäs teet. Itsepä olen liemeni keittänyt.

Asiasta toiseen. Minulla on harrastuskuume. Ei pentukuume. Harrastuskuume. Whitan agilitykalenteri täyttyy vielä pitkän aikaa teemalla viisi minuuttia viikossa, joten harrastushammastani ymmärrettävästi kolottaa. Jaa, että tapaus Brinski – sanotaanko, että palaan aiheeseen toisen kerran. Sitten, kun mieleni ja sydämeni antavat myöten.

Mutta harrastuskuumeesta. Onko kaksi ja puoli koiraa too much yhden miehen talouteen? Aie on vasta päiväunten tasolla, sillä meitsille kelpaisi tarpeen tullen aikuinenkin hurtta. Yksi harrastuskoira, jonka harrastusmotivaatio on työn ja tuskan takana, syö miestä. Jos rinnalla olisi hällä väliä -tyyliin koulutettava sekundaprojekti, elämä olisi paljon tuskattomampaa.

Eiks je? Eikö? No höh. Miksi kukaan ei ymmärrä ajatuksenjuoksuani. Anyone?

Siten, miten ne yleensä sujuvat

2009-11-18T12:39:00.012+02:00

Kyllä, medi se on. Vaikka Whitan säkäkorkeus yllätti tuomari Rauno Virran, hän ei saanut valkoisesta ruudinkeksijästä maksikoiraa. Medi se on, rehellisesti. Suurten liitelijöiden agilityliiga jäi kokonaisen senttimetrin päähän.

Se siitä.

Kilpailimme Whita-repolaisen kanssa Tornion Kennelkerhon Kaamosrallissa menneenä viikonloppuna. Aivan, kyseessä oli kisauramme ensi-ilta. Miten turnee sujui? Siten, miten ensimmäiset viralliset agilitykilpailut yleensä sujuvat. Viikonloppu ei ollut kaaos. Sekasorto ehkä, mutta ei kaaos.

Jännitti, jännitti niin pirusti.

Kaamosrallin kisakenttiä tuomaroivat kajaanilainen Tuomo Pajari ja lietolainen Rauno Virta. Juoksimme lauantain ja sunnuntain aikana neljä agilityrataa. Yhteenvetona voitaneen todeta, että kontaktit olivat hitaat, mutta toimivat. Korostan termiä 'toimivat', sillä, yllätys, Brinskin kilpahistoria oli yhtä puomin kanssa painimista. Whitan pysäytyskontaktit tulevat sen sijaan selkäytimestä. Jesh!

Mutta, mutta. W-juniori pelkäsi kemiläisen Junkohallin kaikua ja oli lukossa miltei koko weekendin. Vauhti oli suurin piirtein puolet siitä tehosta, jolla juoksemme tavan treeneissä. Sain Whitan täyteen kiihkoon harjoitteluesteillä, kiitos naudan sääriluun, mutta itse kilpailuradalla konfidenssi oli arvoasteikolla nollassa. Brinski oli 18-kuisena tyllerönä samanlainen veijari, joten en heitä pyyhettä kehään. Itsevarmuus kasvaa kokemuksen myötä.

Tulosluettelomme oli tasainen: HYL, HYL, HYL ja 5. Havaitsin kaksi probleemaa Kaamosrallin kuluessa.

Yksi, meikäläisen maalauskäsi. Huitominen tuottaa toivottua tulosta kuvaamataidon tunneilla, mutta ei agilityssa. Ohjasin Whitan liian monta kertaa esteiden ohitse. Eräs torniolainen tuttavamme oli karjaista "Muista se käsi!" viimeisen ratamme viimeisellä esteellä, jonka Whita ohitti heiluriliikkeen vuoksi. Minkäs sitä itselleen mahtaa.

Tsädäm, ongelma numero kaksi, pujottelu. Whita jätti kepittelyn kesken kolmella radalla. Viimeisen startin pujottelu oli priimaa kertalaakista. Syystä että: meikäläinen vedätti nuorikkoa, melkein kuin harjoituksissa konsanaan. Mikä kumma se sellainen koira on, joka kestää kepeillä viiden metrin vedätyksen, mutta ei sitä, että ohjaaja kulkee kannustaen vieressä? Kysynpähän vain.

Viikonloppu oli kaiken kaikkiaan kelpo kokemus. Osaan suhtautua Whitan koulutukseen uusin silmin. W tarvitsee kisaharjoitusta, jotta voi unohtaa nutturan nyörit kehänauhojen ulkopuolelle. Jos minä, epäkelpo koirankouluttaja, olen saanut Brinskin spurttaamaan satasella hallikisoissa, saan taatusti myös Whitan. Asiasta ei ole epäilystäkään.

Tässä se on. Minun ja Whitan ensimmäinen virallinen kisavideo. Me emme ole täydellisiä. Vielä.

Ugh, molen puhunut.

Whita askeltaa:
14.11.2009 Kemi, tuomari Tuomo Pajari, HYL.
14.11.2009 Kemi, tuomari Rauno Virta, HYL.
15.11.2009 Kemi, tuomari Rauno Virta, HYL.
15.11.2009 Kemi, tuomari Tuomo Pajari, 5 (-8,45), sij. 2/6.

Rimakauhua

2009-11-08T16:44:00.014+02:00

Voi Whita. Pieni, hento, valkoinen Whitani. Jos joku lukijoistani on siinä uskossa, että Whitan koulutus on sujunut kuin omenapuun kasvattaminen konsanaan, korjaan väärinkäsityksen tässä ja nyt. Ei ole.

Sunnuntaiaamumme – minun ja Whitan, tarkoitan – kului Suomen Kooikerhondje -yhdistyksen organiseeraamissa agilityharjoituksissa Riihimäellä. Treenisessiota johti tällä kertaa Merja Suomalainen, lokakuisen koutsin better half, parempi puolisko, ja niin edelleen. MS oli mukava ja asiantunteva kouluttaja. Hän oli myös kannustava; ominaisuus, joka lienee plussaa kenen tahansa agilitykapellimestarin ansioluettelossa.

Enivei.

Niin viihtyisää kuin Riihimäellä olikin, treenimme sujuivat jokseenkin ponnettomasti. Whita oli ensimmäisellä kierroksella hyvin messissä. Se kuunteli, irtosi ja nautti agilitysta. Toisella kierroksella radalle otettiin pujottelukepit. Kappas – Whitan vire laski kuin heinänkorsi. Kolmas kierros oli onnetonta räpellystä, myös minun osaltani.

No jaa, itse asiassa kaikki kolme kierrosta olivat onnetonta räpellystä omalta osaltani. MS huomautti, että käteni vispaavat vilkkaasti eestaas. Milloin minä opin? Jokainen kouluttaja, ensimmäisestä koularista lähtien, on hokenut samaa asiaa. Hoh hoh, Whita-ressu. Ei ole helppoa olla meikäläisen kuskattavana.

Ressuista puheen ollen, Whita-parka kompastui puomin ylösmenolla. Tyttöraasu löi hampaansa lankkuun ja kuperkeikkasi puomilta maahan. W ei saanut, minun onnekseni, puomikammoa. Seuraavat puomitoistot sujuivat astetta verkkaisemmin, mutta sujuivat kuitenkin.

Vaan ne kepit. Ne falskaavat, pahasti. Voi voi. Kaamosrallia odotellessa.

Kun kiltteys tulee tavaksi

2009-11-01T18:00:00.001+02:00

Niin siinä sitten kävi, että Whita-hempukka pääsi kiskojen päälle vasta runsaassa neiti-iässä. Matkustimme paikasta A paikkaan B torstai-illan tuoksinassa, ja kyllä, junakyyti oli Veen ensimmäinen. Brinski on kokenut rautatieläinen, mutta Whitalla elämys on jäänyt uupumaan.

Millainen reilireissu oli? Mukava ja mutkaton. Jaoimme lemmikkivaunun kookkaan amerikanbulldoggin kanssa. Tuttavuus alkoi myrskyisissä tunnelmissa – tiedättehän sanonnan "räyh, räyh". Enivei, tuokion tai toisen kuluttua tunteet viilenivät, kaikilla paitsi Brinski-seurapiirihailla, ja matkantekoa jatkettiin hyvä veli -taputusten kera.

Tapasimme Ässän ja NEJ-koirakaravaanin paikassa B. Vietimme rauhaisan viikonlopun, jolla jaksanemme uusien opintotuulien pyörteissä. En ymmärrä, kuinka vuosi toisensa jälkeen yllätän itseni hinkkaamasta koulunpenkkiä kello yhdeksästä kello kuuteen. Siitäkin huolimatta, että vannotin itselleni ykkösen olevan kelpo arvosana.

Kiltteys on paha tapa.

W, täysi-ikäinen

2009-10-26T07:00:00.002+02:00

Onnea Whitalle, meitsin kahdeksantoistiaalle! Säilyköön huoleton elämänasenteesi täysi-ikäisyyden tuulista riippumatta. 18 kuukautta on merkittävä virstanpylväs nuoren naisen elämässä.

Ja ei, kisahammastani ei kolota. ... . Hyvä on, ehkä hieman. Mutta vain vähän.

N-Y-T, nyt!

2009-10-22T14:22:00.010+03:00

Kummalla on vikkelämmät refleksit ja innokkaampi luoksetulo, Brinskillä vaiko Whitalla?

Jos Whita saisi päättää, se jäisi maailman parhaaksi mökkikoiraksi. Villi luonto on ainoa asia, joka rökittää minut tytön silmissä. Brinski puolestaan – no, Brinski olisi mieluummin mökkihöperö. Leidin mielipide metsästä on EVVK.

Kyllä lomalla on mukavaa!

Sinne meni hopea

2009-10-21T10:03:00.018+03:00

Mikä maanantai! Heräsin kukonlaulun aikaan, suuntasin tien päälle ja juutuin puoleksitoista tunniksi Jyväskylän liepeille. Lumisade ja kesärenkaat eivät ole täysin match made in heaven. Eniveis, selvisimme mäkiliukurikokemuksesta hengissä, kiitos avuliaan traktorikuskin. Meitsi ajelee jatkossa nastat allain kesät, talvet.

Sitten sunnuntaihin. Cavaljeerien rotumestaruudet ratkottiin kotiseuramme Tampereen Seudun Koirakerhon agilitykilpailuissa. Ahkerana poikana talkoilin aamun, ja astelin päiväunien kautta Brinskin kera baanalle.

Karsintarata suoritettiin periaatteella tulos tai auf Wiedersehen. Kyllä, Brinski ja minä taoimme tuloksen tauluun: viisitoista virhepistettä, sijoitus kahdestoista. Brinski tiputti ensimmäisen riman, loikkasi puomin ja ryntäsi A-esteen ohi. Tulos, mikä tulos. Aikamme olisi riittänyt hopealle, heti Ässän ja Nenna-muorin kintereille.

Cavaloiden finaaliradan tuomitsi virallisen startin mukaisesti Heidi Viitaniemi. Hyppyrata oli soljuva – juuri sellainen, millainen cavalierin ihanneradan pitäisi olla. Juoksimme näyttämölle neljänneksi viimeisinä. Teimme sujuvan ja tyylipuhtaan radan, mutta pahaksi onneksi Brinski tiputti okserin riman lantamarinadiin. Tuloksemme oli viisi virhepistettä, sijoituksemme kuudes. Aikamme olisi riittänyt hopealle, sekunnin Ässää ja Nenna-muoria jäljessä.

Vaikka päivä oli pitkä ja kolea, oli huojentavaa huomata, että Brinski yltää yhä mitalilukemiin. Joku toinen saisi typyn kenties mitalikorokkeille asti, mutta meikäläinen on heittänyt toivon menemään jo tovi sitten. Loikkeri, mikä loikkeri.

Takaisin tähän päivään. Olemme Kemissä syyslomalla. Jututin iltana eräänä torniolaista maailmanmestaria, ja en voi kuin todeta, että kateeksi käy. 110 nollavoittoa kolmosluokassa on melkoinen taidonnäyte. Oh well, onpahan kiintopiste, johon kurottaa joskus, ehkä, who knows.

Whitan ranteesta nipistettiin tänään tilkkanen verta Eviralle ihmeteltäväksi. Punnitsin tyylilyylin samalla reissulla: 41,5-senttinen honkelokonkelo painaa tasan tarkkaan 10,2 kiloa. Voi lihakset, minne olette kadonneet.

Tampereen tunnelmia:
18.10.2009 Tampere, tuomari Heidi Viitaniemi, 15 (-6,88), sij. 12/21.
18.10.2009 Cavaliermestaruusfinaali, tuomari Heidi Viitaniemi, 5 (-8,47), sij. 6/10.

Aa, bee, cee, dee

2009-10-11T20:24:00.006+03:00

Kaikki kaitten tietävät, että minä pelkään aa: kooiker-ihmisiä, bee: minua pidempiä ihmisiä, cee: matematiikan opettaja -ihmisiä sekä dee: suomen-, euroopan- ja maailmanmestari-ihmisiä. Kun kukin neljästä kammosta ynnätään yhteen, tuloksena on kimppu katalaa rimakauhua. Kreisiä, niin kreisiä.

Osallistuimme Whita-repolaisen kanssa Suomen Kooikerhondjen järjestämiin, Riihimäen Agility ry:n hallissa pidettyihin kooikerhondjein agilitytreeneihin. Kaksituntisen vauhtisession kapellimestarina työskenteli tällä kertaa paikallinen kooikerharrastaja Jari Suomalainen.

Agilitykoulutustuokio alkoi "juoskaa koiranne kanssa halli päästä päähän" -tyyppisellä hyppy–putki-kuviolla. Turha kenties mainita, että itsenäinen eteneminen ei ole bravuurinumeroitamme. Laitoin kuitenkin töppöstä toisen eteen, ja, kuinka ollakaan, en hidastanut Whitan menoa juuri laisinkaan. Tätä voisi kokeilla toistekin!

Seuraavat kaksi rataharjoitusta sujuivat – no, sujuvasti. W työskenteli mallikkaasti, minä olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja yhdessä tekemisen tuntu oli hollilla. Kyllä meistä vielä koirakko tulee. JS huomautti, että käännän rintamasuuntani koiraani kohden kontaktiesteiden alastuloilla. Niin, niinhän minä taidan tehdä. Teimme muutaman toiston siten, että rintaranka pysyi edessäpäin, samalla kun pääni kääntyi kehumaan Whitan suoritusta. Malttia, E, malttia.

Koulutuksesta jäi varsin hyvä maku. Whitan vire pysyi korkealla koko kaksituntisen ajan, joten iisi piisi, kyllä me kehtaamme sprintata yhden kisastartinkin sitten aikanaan.

Treenien päätyttyä tapasimme sattumalta Whitan isän poijaan, eli Kajal-velipuolen. Kajal oli erittäin reipas nuorimies, ja uskokaa tai älkää, Vee sai kertakaikkisen kooikerhepulin Kajalin nähdessään. Mitä, minun kooikereita inhoava kooikertsiksini? Härregyyd.

Se taisi sittenkin olla jees-sunnuntai.

Hellurei, tänään meni maitopurkki

2009-10-07T18:25:00.007+03:00

Muiskis, maiskis.

Kun minä ahersin Kalevantiellä, Whita-tihutyöläinen drapeerasi maitopurkkeja ja muropaketteja kotosalla. Tyttö-Veen kuukausisaldo on melkoinen: muutama lasku, pari ilmaisjakelulehteä, munakenno, Koiramme-lehti... Totta puhuen, listan viimeinen sai mennäkin menojaan, mikäli minulta kysytään.

Ei ole kovin kimuranttia paikallistaa remonttireiskan innostusta uudelle harrastukselleen. Liikunnan puute, veikkaisin ma. Asiaan tulee korjaus toivottavasti jo joulukuussa, kun muutamme Herwoodiin, kirjaimellisesti metsän viereen. Taajama-alue, koirat hihnassa, what?

Brinski-the-pähkinänsärkijä ei, tavoilleen uskollisena, ole pistänyt pahakseen ison lillasysterinsä kolttosia. Rouvan ulosteet koostuvat tätä nykyä suurimmaksi osaksi selluloosasta – minä tiedän, sillä minä korjaan luonnon antimet säntillisesti maatuvaan muovipussiin.

Ei, en usko, että Whita tuhoaa postikustin tuliaiset pelkän eropaniikin avittamana. W tekee taidetta myös minun silmieni alla. Jos Whita olisi ahdistunut, kukko-kiekuu-sulosoinnut kantaisivat keskustaan saakka. Veen kiljahtelu ei ole satakielen kaltaista sirkutusta.

Tarttis varmaan tehrä jotain. Whitan pikkupilat käyvät karhukirjeiden muodossa kukkarolle.

Aamusta alkaen

2009-10-06T12:43:00.010+03:00

Brinski, pieni maantiekiituri pääsi agilityesteille liian monen aksattoman viikon jälkeen. Sou what, vaikka mukana olivat ainoastaan pari hassua hypyntekelettä, kasaan kursittu putki ja ränsistyneet kepit – leidin äänijänteet lauloivat jo lämmittelylenkillä.

Briin harkkakontaktit pelaavat edelleen kuin possunpunainen unelma. Kärppä stoppaa juuri oikeaan kohtaan, täydellä vauhdilla, ilman pysäytyskäskyä. Helppoa, eikös juu? Radan ohjauskuviot sujuivat tiukalla nollabudjetilla... Kunnes kuumakatariina keksi putkikarusellin autuuden. Sukuvika, sanoisin.

Samalla, kun Brinski viilensi tunteitaan lyhyen agilitysession jälkeen, kepitin Whitaa viiden toiston verran.

Voi kösses, Veen pujottelu lepää laakereillaan, ja pahasti lepääkin. W:n keppityyli muistuttaa suurimmaksi osaksi taivaita kohti kapuavaa keinuhevosta. Vaikka entinen treeniminäni olisi pukannut savukiekuroita korvistaan, en viitsinyt nipottaa. Pomppukepit ovat paremmat, kuin ei keppejä ollenkaan.

Whitan 18 kuukauden rajapyykki lähenee lähenemistään. Todettakoon vielä: olen yllytyshullu, sillä agilityuramme ensi-ilta on nyt lyöty lukkoon. Lauantai 14. marraskuuta, Kemi, Kaamosralli. Uu jea.

Mittasin Tuplaveen vihoviimeisen kerran. Kyllä, medi se on. En saa Whitaa miniksi, vaikka kuinka yritän.

Ägilitiä ääkkösillä

2009-09-30T22:05:00.000+03:00

Olen pohtinut pitkän tovin sanan 'agility' taivutusta. Agilitya vai agilityä – that's a tricky question.

Oma kielikorvani sanoo, että a-muotoinen loppusointu on käyttömuoto numero yksi. S, ja moni muu agilitykansalainen, liputtaa sen sijaan ääkkösten puolesta. Ässän lillasysteri ehdotti Facebookissa jopa supisuomalaista ägilitiä.

Kumpaan suuntaan vaakakuppi sitten keinahtaa? Nii'in.

Kielitoimisto, Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen yksikkö toteaa, että agilitya tai agilityä, hällä väliä, molempi parempi. Toiset ihmiset ääntävät sanan agilitina, toiset ägilitinä. Olisin itsekin henkselit kattoon -henkisempi, ellen sattuisi silloin tällöin toimittamaan aksa-aiheista huttua alan erikoisjulkaisuun. Kyllä, siihen julkaisuun, joka sotkee aat ja äät iloisesti sekaisin.

Brinskin nyörissä jatkaa vanhalla, tutulla AA-linjallaan. Meikäläisellä kun on etuoikeus olla oman elämäni päätoimittaja.

PeeÄs. Koska olen sitoutunut päivittämään blogiparkaani neljästi kuukaudessa, on laadun laimeus melkeinpä välttämättömyys.

Valitan. Tai ehkä en, who knows.

Se kiljuu myös radalla

2009-09-28T14:10:00.014+03:00

Osallistuimme Whita-loikkerin kanssa Hukka-Putken järjestämälle, jyväskyläläisen Päivikki Partisen handlaamalle agilitykoulutussessiolle menneenä viikonloppuna.

Kivaa oli, sen myönnän!

... Huisin hauskaa on myös silloin, kun kirjoittaa blogitekstiä kolmentuhannen merkin verran, editoi kappaleita, viilaa pilkkua ja julkaisee lopulta kaksi lausetta alkuperäisestä kokoonpanosta.

Blogiummetus, se on vakava vitsaus!

Koikkerikauhistus

2009-09-14T13:48:00.004+03:00

Iiks, apua ja armoa. Se, ken väittää, että koiran nuoruus on koiran parasta aikaa, on väärässä. Koira on parraimmillaan aikuisiässä, in my opinion. Valitan.

Pienellä, pörröisellä Whita-kooikerillamme on hui kauhea -kausi. Ei, W ei pelkää ihmisiä, ei, W ei pelkää koiria, kyllä, W pelkää pujottelukeppejä. Kriisi ja hengenahdistus! Juuri kun hyvästelimme keinukammon taaksemme, saimme purtavaksemme uuden kalanruodon. Whita osaa pujotella – videotallenteetkin sen todistavat – mutta jostain kumman syystä typykkä on saanut päähänsä, että ensimmäinen keppiväli riittää. Enempää ei tarvitse mennä, ei vaikka isäntähirviö muuta väittäisi. Kiitos, ei.

Kurjin kierre on se, että Veen agilityinto alkaisi olla hurjimmillaan. Ratkaisu: hei, hei pujottelu, ainakin muutamaksi viikoksi. Me kertaamme nyt tyystin muita asioita.

Ai juu. Vietimme viikonlopun Kuopiossa. Luistin luennoilta torstaina ja perjantaina, sillä eikös lusmuilu ole akateemisten aloittelijoiden etuoikeus? Karma oli toista mieltä. Suuri, leluhullu snautseri iski kulmurinsa suoraan kämmenselkääni sunnuntai-illan pikaharjoituksissa, ja harmaa syysilta sai toden totta uuden, yllättävän käänteen.

Onneksi hammasrivistö kohdistui minuun eikä koiraani. Snautseriraukka olisi voinut olla entinen machomän Brinskin, saati sitten Whitan käsittelyssä.

Noup, meikäläiseen ei iskenyt snautserikauhistus.

Keisarin uudet kuteet

2009-09-05T15:04:00.015+03:00

Täällä ollaan! Missä? Daa, Tampereella!

Meitsipoppoon ensimmäinen viikko uudessa-vanhassa lukaalissa on historiaa. Muuttokuorma tuli, laatikot purettiin ja arki polkaistiin käyntiin kennelsyytösten voimin. Nekalankulma viisi, aloituksemme oli karu mutta värikäs. Olkoon tuleva syksy tasaisempi.

Miltä Manse maistuu? Makealta. Vaikka Kemi-vuosien jälkeen mikä tahansa kaupunki on kaunis, Tampere on erityisen viihtyisä. City ei ole ahdistava, betonia ei ole liikaa ja vettä on kerrakseen. Täällä voisi, ken tietää, elää ja asua.

Entäs agilityt? Hyvää, hyvää. Korkkasimme Whita-repolaisen treenikauden auki männä tiistaina, ja jatkoa seuraa. Harkkakulusta voisi todeta niinkin viisaasti, että työsarkaa riittää. Ei siinä, ettei W osaisi esteitä, vaan siinä, että W saisi lisää itsevarmuutta. Työtä, työtä, sitä on luvassa... Vuosiksi eteenpäin.

Jaa, Neiti-B? Olen yrittänyt harjuuttaa lyylin peräpäätä kippo-ohjelmistolla. Veikkaan, että eläinfysioterapeuttini ei olisi täysin myyty syvälihastemme steppitanssille. Minkäs minä teen, ettei Brinski-the-tulikärpänen tee asioita hitaasti ja kaikessa rauhassa. Pahaksi onneksi, ikävä kyllä.

Yliopistoelämä? Oh well. Tiistai-illan ryyppyreissu vaihtui aksatreeneihin, keskiviikkoillan puistopiknik hikilenkkiin, torstai-illan saunabailut takataka-harjoituksiin.

Meillä tylsimyksillä pyyhkii erinomaisesti!

PS. Sunnuntaipäivän pieniä iloja: olin Brinskin nyörissä -blogimme viidestuhannes kävijä. Ässä saattaisi tosin murjaista, että lopeta jo ihmeessä omilla huudeilla pyöriminen.

Hei, me lennetään!

2009-08-31T20:51:00.007+03:00

Touko-, kesä-, heinä- ja elokuu ovat nyt taakse jäänyttää elämää. Whitan möllitreenit on treenattu, ja tässä tulos – me kokeilemme ihka oikeaa agilityrataa!

Ai nou, meidän vahvuuksiamme ovat pienet kaarrokset at the moment. Panostamme edelleen irtoavuuteen, vaikka se näyttääkin olevan tuhoon tuomittu tie. Mihinkäs sitä kissa karvoistaan pääsisi.

Delegointia

2009-08-25T22:05:00.005+03:00

Meidän Whitulaisella on uusi lempilelu, tiskiharja nimeltään. Vihreä kapistus on nähnyt monet päivät, monet ateriat, ja kun tyttörukka kiinnostui hiustupsikkaasta, edes minä en tohtinut lapsosta kieltää. Sisimmässään sitä kuitenkin toivoo, että W käyttäisi harjaa siihen, mihin se on suunniteltu, valtavan lautasröykkiön putsaamiseen.

Tiedän, olen lazy-ass.

Swan song

2009-08-24T17:59:00.012+03:00

Ylämäki, alamäki, ylämäki, alamäki – sitä tämä elämä on.

Osallistuimme Brinskin kanssa Sawon Tassujen, Iisalmen kuninkaiden järjestämiin agilityrientoihin menneenä sunnuntaina. Tuomarina työskenteli tuttavamme Tuomo Pajari, joka härnäsi kolmosluokkalaisia yhdellä hyppyradalla ja kahdella perusradalla. Vääntöä, siinä päivän iskusana.

Ensimmäinen koitos, hyppyrata, sujui osaltamme yli odotusten. Olin kartalla, Brinski oli ruorissa ja yhdessä satuimme samoille vesille. B kolautti kaksi rimaa jorpakkoon, mutta ohjauksellisesti rata oli kelpo tavaraa: kaarrokset olivat vain hetkellisesti ontuvia, ja etenemänopeus kohosi meidän mittarillamme korkealle. Sijoitus olisi ollut puhtaalla radalla neljäs, mikä kuluvan vuoden kisahistoriikkimme huomioon ottaen olisi ollut suorastaan mannaa.

Toinen koitos, perusrata, pysyi niin ikään handelissa. Brinski-paholainen loikkasi kuitenkin puomin, este nummer sjutton, mistä syystä matkamme tyssäsi kontaktin uusimiseen. Kakkosyritys oli makea harkka-alastulo, joten kipitimme suorin tein jäähdyttelylenkille.

Kolmas koitos, perusrata, oli peruskauraa. Tavoistani poiketen, vein Brinskin vapaana lähtöalueelle – ihme juttu, totesi Ässä. B oli käskyn alla, totteli meikäläistä ja suuntasi radalle luvan kanssa. Ikävä kyllä cuulius kostautui U-putkella, jossa Brinski sujahti neuvoja kyselemättä väärään päähän... Ja koska puomiloikka oli tälläkin kerralla melkoinen, nostin lyylin alastulolle, ja suuntasimme kokan kohti Kajaania.

Vaikka tulostasomme ei nykynormien mukaisesti päätä huimannut, olin ennen kaikkea tyytyväinen napakoihin sunnuntaisuorituksiimme. Voisi sanoa, että kaari sulkeutui: B, joka ennen muinoin kirmasi omilla ehdoillaan laitumille, istua tapitti lähdössä, ja B, joka ennen muinoin kaahotti kontaktilla minusta vähät välittäen, taipui vihdoin tahtooni ja pysähtyi alastulolle – olkoonkin, että stoppi luonnistui vasta toisella yrittämällä. Positive reinforcement, sitä tämä mies tarvitsee.

Brinski on huippukoira, edelleen.

B ja kolmen kisan karkelot:
23.8.2008 HR Iisalmi, tuomari Tuomo Pajari, 10 (-8,97), sij. 15/26.
23.8.2008 Iisalmi, tuomari Tuomo Pajari, HYL.
23.8.2008 Iisalmi, tuomari Tuomo Pajari, HYL.

Aivan ulapalla

2009-08-16T19:35:00.015+03:00

Joskus kaikki menee mukkelis makkelis, hyrskyn myrskyn. Joskus pienen agilityohjastajan pokka ei pidä, ja silloin ollaan ulapalla. Niin – Hukka-Putken agilityralli ei sujunut osaltamme aivan putkeen.

Tuomari Tuija Kokkonen oli laatinut minikolmosluokille sangen menevät radat. Oli suoraa, kääntöä ja back-lap-kuviota. Jujut toimivat monella, mutta eivät meillä. Brinski liiteli siellä, täällä, ja minä maleksin väsyneenä perässä.

Ensimmäinen rata, versioltaan agility, karahti meidän kohdallamme siihen, kun kiirehdin hätäpäissäni kartturoimaan B:tä takaakiertoon. Joku voisi luulla minun oppineen, että Brinski on sen kaliiberin koira, joka täytyy kuljettaa esteeltä esteelle, käsi kädessä. Mutta ei, sellaisesta minä en ollut tänään kuullutkaan. Brilli juoksi erään poikittain olleen hypyn ohi, ja jatkoimme matkaamme kieltovirhettä korjaamatta.

Puomi oli este numero seventeen. Bee teki beet, loikkasi alastulon. Olisinhan minä voinut sallia matamille vielä kaksi viimeistä hyppyä, mutta koska luontoni ei antanut myöten, poistuin radalta Brinski kainalossani. En uusinut puomia, sillä vesisade oli runsaimmillaan, enkä tohtinut viivästyttää kisojen kulkua pilkkumaisuudellani.

Toinen rata, tyyliltään hyppy, päättyi toiselle esteelle. Pakkovalssini epäonnistui, B hyppäsi hypyn toistepäin, end of story. Loppukuviot olivat mallikasta, joskin melkoisen ponnetonta menoa. Hylätty, mikä hylätty.

Oli kilpailuissa paljon hyvääkin – Brinski kaahatti kurvinsa hiekka sauhuten, putkensuut löytyivät leikiten, keppien aloitukset eivät kaatuneet kakkosväliin. Vaan kun pää tekee tepposet, se kerta kaikkiaan tekee. Vanhana optimistina todettakoon: "Petraamista löytyy."

Entäs Vee?

Sponssin mukaan Whita esiintyi Joensuun KV-näyttelyssä "ihan kivasti", mikä meikäläisen suussa merkitsee sitä, että Mikkelin katastrofi ei tehnyt rynnäkköpaluuta. Tuomari Paula Rekiranta piti Whitulaisen "tyylikkäästä kaulasta, hyvistä mittasuhteista ja oikean tyyppisestä olemuksesta". Hän moitti sen sijaan hyeenan "suurehkoja silmiä, valkovoittoista väritystä ja läiskää otsassa, joka häiritsee ilmettä". Tulos H – hyvä, hyvä.

Mikäli voin asiaan vaikuttaa, Whita esiintyy jatkossa vain ja ainoastaan agilityareenalla. Päätös, jonka puolesta liputtavat varmasti niin minä, Whita kuin näyttelyväki!

Brinski liitää:
16.8.2008 Kuopio, tuomari Tuija Kokkonen, HYL.
16.8.2008 HR Kuopio, tuomari Tuija Kokkonen, HYL.

Whita sievistelee:
26.7.2009 Joensuu KV, tuomari Paula Rekiranta, arvosana H, luokka JUN.

Kiipee, jes, tule!

2009-08-14T09:58:00.016+03:00

Kuva Henna Kyllönen.

Brinskin hulabaloo Kainuun Seurakoira- ja Terrierikerhon agilityiltamissa päättyi kuudennelle esteelle. Hyppy, hyppy, hyppy, käännös, puomi. Arvasin, ei pysähtynyt. Back to beginning. Kas vain – täydellinen 2 on 2 off. Hyvä, tule, hyppy, veke.

Ihmismieli on kumma, sillä yhden hylätyn suorituksen jälkeinen tunne voi olla paljon, paljon mielekkäämpi kuin kourallinen viitosratoja. Uusin Brinskin puomin ensimmäistä kertaa, ja tulos oli toivottu: tassut pysähtyivät sorapinnalle. Nyt alkoi johdonmukaisuus myös virallisissa kilpailuissa, hoin itselleni radan jälkeen.

Brinskin kilpatavoitteet laahaavat tällä erää pohjamudissa. Ainoa päämäärämme on saada harjoituksissa esiintyvä estesuoritus myös kisaradalle – kaikki muu tulee, jos on tullakseen.

Johdonmukaisuus saa jatkoa sunnuntaina, Kuopion Sorsasalossa. Samalla, kun me Brinskin kanssa tepastelemme Hukka-Putken agilitytantereelle, Whita astelee Sponssin kanssa näyttelykehään à la Joensuu. Harmi, jos olisin ollut kaukoviisas, olisin ilmoittanut koikkeriloikkerin sileäkarvaisten kromfohrländerien joukkoon.

Brinskin torstaitulos:
13.8.2008 Kajaani, tuomari Jarmo Jämsä, HYL.

Agsaten

2009-08-07T11:05:00.014+03:00

Torstai oli Whitasta tulee hyvä agilitikoira -päivä. Meidän harjoituksemme kulkevat nousu- ja laskukaudesta toiseen: toisinaan tuntuu, ettei mikään luista, toisinaan kaikki on taas toisin. Eilen olimme jälleen winnereitä, sillä W rullasi kuin unelma.

Whitan mölliura on mukavalla mallilla. Tyttö on kehittynyt toukokuuhun verrattuna melkoisesti. Kiljuminen ja sata lasissa -vaihde löytyvät kerta kerralta paremmin, ja yhteistyömme synkkaa aina vain sujuvammin. Olemme harrastaneet agsaa maksimissaan kahtena päivänä viikossa – niistäkin toinen on minun makuuni liikaa. Mutta koska aikaa ja harjoituskenttiä ei ole rajattomasti, esteet on saatava hallintaan ennen Tampereelle muuttoa.

Se minun on myönnettävä, että jos joku joskus jossain kehuu Whitan menoa nopeaksi, vauhti on kokonaan koulutuksen ansiota. W ei missään nimessä ole helppo oppilas. Se yrittää luikerrella joka asiassa helpoimman kaavan kautta. Ikävä kyllä, vauhti saattaisi olla yksi kyseisistä asioista. Meikäläistä ei kuitenkaan noin vain lannisteta, minkä vuoksi olemme tehneet mieluummin yhden hyvän höyrypäätoiston kuin kuusi kehnoa keinuhevosharjoitusta.

Kävimme vastikään Whitan, Waudin ja Sponssin kanssa treenikentällä. En mahda itselleni mitään: Whita on edelleen minulle sopivampi koira. Waudissa olisi potentiaalia myös agilityyn, mutta katujyrän motivointi mättää pahasti. Siinä missä Waudi huitelee siten, miten lystää, Whita napittaa herkeämättömällä katseellaan omistajaansa. Mielipiteeseeni vaikuttaa toki tosiasia, ettei Waudia voi palkata oikein millään – ei lelulla, ei laumalla, ei makkaralla, ei luulla. Se, jos mikä, tekee koulutuksen haastavaksi.

Vaikka Hyeenan esteosaaminen jäisi viikkoon 36 mennessä puolitiehen, voimme iloita ainakin yhdestä asiasta. Saimme harkkapestin Tampereen Seudun Koirakerhosta syyskuun ajaksi. Kisauran korkkaus vuonna 2009 on todentuntuinen ajatus, sittenkin.

Whitasta tulee hyvä agilitikoira.

Brinski – leveä kuljetus

2009-08-06T09:32:00.003+03:00

Brinski osaa yllättää. Kun eilisaamuna suoritin töihinlähtörituaalejani, kiinnitin huomiota masentuneeseen ja apeaan Beehen. Eukko makasi boksissaan, eikä poistunut sieltä edes aamutoimilleen. Yleensä en huolestuisi moisesta – käytös voisi olla Brinskin omintakeinen päähänpisto – mutta tällä kertaa päätin tarkistaa asian laidan, ja komensin Brillin luokseni.

Ja mikä lyyli kopista ulostautuikaan. Pyöreä, hillitön ja selvästi ahdistunut Brinski. Daamin kylkiluut tuntuivat poksahtavan paikoiltaan: on B ennenkin ahminut ruokaa, mutta keskiviikkoimago oli jotain tyystin omaa luokkaansa.

Myöhemmin selvisi, että Kajaanin-käynnillä ollut Sponssi oli herännyt aamuneljältä alakerrasta kuuluneeseen meteliin. Tuulikaapin ovi oli ollut auki, mutta koska Sponssin hoksottimet eivät olleet heti raksuttaneet, hän jätti asian huomioimatta. Kukaan ei ollut kertonut Sponssille, että säilytän eteisen kätkössä valtavaa nappulasäkkiä, eikä kukaan ollut puolestaan kertonut minulle, että Sponssin Terry-amstaffi osaa kammeta oven saranat paikoiltaan. Noin kuvainnollisesti.

Eikä kukaan ollut kertonut Brinskille, että kuivaruoka ummettaa, ja paljon. Onneksi Whita ei ollut löytänyt tietään tuulikaapin kätköihin, sillä muutoin koko säkistä ei olisi ollut jäljellä murustakaan.

Siinä meni se kredibiliteetti, jonka turvin olen moittinut Ässän varaskatrasta koko kesän ajan. Plikka iskee omaan nilkkaan, vai miten sitä sanottiinkaan.

Dumb, dumber

2009-08-02T22:14:00.005+03:00

Brinski ja Whita pääsivät kaatojahtiin lauantai-iltana. Turha kainet mainita, mutta metsästysjäljestys, mejä vain, oli Ässän idée. Käsi kaakkoon, kuka kuvitteli minun rämpivän mielin kielin, kumisaappaat kantapäilläni keskellä metsää, kahden hurtan tähden? Noubadi, ai nou.

Ensikertalaisia kun olimme, lotrasimme koko veripurkin kahdelle kymmenen metrin matkalle. Tiedän, ohjeissa mainittiin selvin sanoin "yhtä riittoisa kuin kilometri", mutta koska kannatamme positiivisia oppimiskokemuksia, läträyspäätös oli murtumaton. Annoimme jäljen hautua yön yli, sillä emmehän myö ihan untuvikkoja ole. ... .

Liina puettiin ensimmäiseksi pikkuween päälle. Spanielidaami koki alkujärkytyksen, oli hetken varuillaan – verta, täällä, whatthefuck – ja suuntasi nenätyöskentelyyn. Sentti sentiltä, metri metriltä Whitan kuono eteni verijäljen mukaisesti. Nuorikon jäljestys oli valehtelematta millintarkkaa duunia. Viimein, miltei minuutin jälkeen, W:n suupielet olivat täynnä nannaa, nautaneidin henkitorvea. Kaato oli löytynyt, ja teini kiidätettiin huilitauolle.

Siinä missä W oli maltillisen tarkkaavainen, Brinski oli siellä, täällä ja tuolla. Kärpänen rekisteröi makauksen, kyllä, mutta biletti tiensä kaadolle lähes sattuman kaupalla. Töpselikuonon mejähetki oli ohi ennen kuin testi varsinaisesti alkoikaan, vaan väliäkös tuolla, ainakin B:llä oli mukavaa.

Kakkoskierros sujui ensimmäisen tapaan. Summarum: Whitasta olisi vaikka ja mihin, Brinskistä ei niinkään. Mutta vaikka ilta sujui rattoisasti metsänsiimestä ihmetellen, ei verijälki ole made for mii. Valitan.

By the way, olen tainnut aiemminkin mainita Brinskin satunnaisista hölmöyksistä? Tänään Irmelin herneaivous tuli tutkittua tosimielessä, kun sheivasin oman pääni paljaaksi. Tsädäm – kukas muu mutusteli hiussuortuvia silmät sirrissä, ellei pieni B-lyylini. Axe lunasti lupauksensa, puhdas kuontalo sai naisen hämilleen.

Dumb, dumber.

Ramppikuumetta

2009-07-27T15:39:00.022+03:00

Mikkelin Agility-harrastajat ry tarjosi agilitya kahden perusradan verran, tuomari Risto Ojanperän tyyliin, menneenä lauantaina. Koska tärppinä oli kesän ainoa KV-kisa, olimme Brinskin kanssa hengessä mukana, kuten arvata saattaa.

Päivä urkeni sangen vetisissä tunnelmissa. Sade käynnistyi tihkuna Varkaudessa ja muuttui taifuuniksi Mikkeliin päästyämme. Kenttä oli sen verran laineikas, että jopa Falconit olivat pettää muutaman kurvin kohdalla. Onneksi meikäkalleja ei ole valmistettu sokerista, sillä muuten olisimme valuneet pois kuin tärkkineulos konsanaan.

KV-rata ei ollut vaikea, mutta haasteita siinä riitti yllin kyllin. Ote ei saanut lipsua hetkeksikään, muutoin itse kukanen oli pulassa. Nolla-aikeemme kaatuivat "vauhti veks ja käännös ympäri" -hypylle saakka: ennakoin liikaa, ja B kunnioitti toivettani kieltäytymällä esteestä. Saimme lisäksi yhden riman mutalammikkoon, joten tuloksemme oli kymppi ja risat. Vauhtia piisasi siihen malliin, ettei kukaan muu voinut henkseleitään paukutellen kehua omistavansa "Suomen nopeimman minicavalierin". Piste.

Kakkosrata oli niin ikään ohjauksellisesti mielenkiintoinen. Teimme puhdasta rataa lopun putkikaaokseen asti – huitaisin hypyllä poispäinkäännöksen, vekaten samalla Briitä oikeaan putkenpäähän. Yritykseni ei ottanut tuulta alleen, vaan Brinski kaarratti yhteen neljästä tarjolla olleesta putkensuusta. Pienen koiran päässä syttyi lamppu, joka sanoi: "Hei, tämän minä osaan, juoksen ensimmäiselle esteelle, jos ohjaajani on myöhässä, tätä me olemme harjoitelleet." Hyl, hyl.

Tuloksista, ja säästä, huolimatta mieleni oli aurinkoinen. Brinski oli oma sinkoileva treeni-itsensä, mikä oli pääasia.

Samaa ei voi sanoa Whitasta, joka suorastaan sysättiin näyttelykehään sunnuntaina.

Enpä tiennyt, että Whita osaisi yllättää vielä minutkin. Voiko koira aistia omistajansa turhautuneisuuden niin tarkasti, että heittää oikeaoppiset käytöstavat kaislikkoon ja lusmuilee sen, minkä ajatuksiltaan ennättää? Kyllä, nähtävästi.

Sunnuntain W ei ollut Veetä nähnytkään, bikoos teini järjesti kooikerringissä sellaisen hulabaloon, että lainahandleria hirvitti. Ensin kaikki äänet kauhistuttivat, sitten maasta löytyi kauppakassillinen mukavia namupaloja ja kolmanneksi plikan persvaossa piileksi mitä ilmeisimmin haamuampiainen. Niin, yritä siinä sitten seisottaa hurttaa, joka arkailee arkailuista päästyään. Vaan oli käytös kuinka kamalaa tahansa, tulos olisi tuskin heilahtanut suuntaan tai toiseen.

Tuomari Hana Ahrens ei ollut Whita-rukan ylin ystävä. Positiivisin kommentti koski kalloa, "oikea, narttumainen pää". Kaikki muu oli sekundaa, ja yllättäen, valkoista väriä oli liikaa. Joku muu saattaisi masentua H-vokaalista, mutta ei meikäläinen, koska ...

... Intti-AVA, täältä tullaan! Niinhän sitä kaduilla kuulee, että suutari pysyköön lestissään.

Brinskin agilityt:
25.7.2008 KV-kisa Mikkeli, tuomari Risto Ojanperä, 10,17 (0,17), sij. 9/20.
25.7.2008 Mikkeli, tuomari Risto Ojanperä, HYL.

Whitan näyttelyt:
26.7.2009 Mikkelin KV-näyttely, tuomari Hana Ahrens, arvosana H, luokka JUN.

PS. Taidamme muuttaa Vuodatukseen. Blogisaaste näyttää olevan yleistyvä luonnonvara.

Run baby, run

2009-07-20T16:59:00.006+03:00

Meikäläisen KePo-kausi kruunattiin viikonloppuna, kun Liedon ATT-estradilla järjestettiin Suomen Agilityliiton maajoukkuekarsintakilpailu. Ässä ja Nenna karsiutuivat jatkosta jo lauantaina: Nenna-mokoma luki kartturinsa ennakoivan valssin välistävetona, seurauksena hylkäys. Koirakko sössi niin ikään ei-totuttuun-tapaansa keppien aloituksen, joten sunnuntain ovet eivät ymmärrettävästi auenneet viiden virhepisteen ja agilityhyllyn kera.

Olisinhan minä kekseliäänä kennelpoikana voinut asentaa Nennan kalkkunasääriin radio-ohjattavat rullaluistimet, mutta kaikkeen ei tämäkään dude pysty. Ässä siirtyi minun ja Sennyn keskuuteen pelkääjän penkille, that's it. Vuosi 2009 ei ollut kavaljeerien loistokkaimpia vuosia.

Sunnuntai tarjosi jännittäviä elämyksiä sivusta seuranneille. Karsintaradat herättivät vipinää myös yläkerran nystyröissä, sillä treenivihkoon tallentui kuvio jos toinenkin. Kilpailu vankisti ajatuksiani estesuoritusten suhteen: itsenäiset ja nopeat. Moni koirakko säästi tuiki tärkeän sadasosan, mikäli hurtta suoritti vaikkapa pujottelukepit itsevarmasti, osaten ja ohjaajasta vähät välittäen. Brinskin kanssa moisesta voi vain uneksia, mutta onneksi nuorikon työkalupakki on toistaiseksi vailla minun möhlinkejäni.

Agilityn täyteinen viikonloppu päättyi BN-jengimme osalta maanantaiaamuna kello kahdeksan kolmekymmentä, kun Fiesta kurvasi takaisin Lohtajan pysäköintialueelle. Kesäturnee saanee jatkoa ensi lauantaina – kokkamme suuntaa tällä kertaa Mikkeliin, Brinskin agilitykilpailuihin ja Whitan näyttelydebyyttiin.

Show-ekspertit hei, milloin mutatassun turkki pitää putsata? Tämä tahtoisi tietää. Niin luomuja kuin olemmekin, sininen lipare olisi kaikesta huolimatta jees tavaraa.

Kuinka kontaktiongelma koulutetaan?

2009-07-12T11:10:00.003+03:00

Helposti. Reseptiin vaaditaan ripaus epäjohdonmukaisuutta, hyppynen huolimattomuutta ja aimo annos sormien läpi katsomista.

Meistä tulee, kuten MT&Hunks osuvasti totesi, manchesterilaisia. Järkipelin ennen aikaisen hidastumisen voinee siis selittää monella tavalla.

Napakymppi ...

2009-07-08T13:20:00.006+03:00

... Sanoo tuleva, sanaton journalistiikan opiskelija.

Kiitos Whitalle, joka psyykkasi minut testikuntoon maanantaina 8. kesäkuuta. Ohimennen todettakoon, että Jyväskylän yliopiston journalistiikkaan oli hakijoita peräti 728, joista paikka lohkesi kuudelletoista. Ja koska koe oli yhteinen Tampereen yliopiston tiedotusopin kanssa, pistesaldo luvannee mellevää Hämeenkin suhteen. Kalevantie neloseen haki kaikkiaan 1063 pyrkyriä, joten tätä päivää voisi rehellisesti kutsua jackpotiksi.

Journalistiikan ja tiedotusopin opiskelupestit voivat nähtävästi irrota myös tavalliselle immeiselle, sanoo risulla päähän lyöty E.

Agilityn vuoristoradalla

2009-07-06T18:45:00.026+03:00

Viikkokouluttajamme MV tokaisi taannoin, että Brinski on syntynyt Fuck you! -ajatuskupla päänsä päällä. Ämveen mielestä B on suuri koirapersoona pienessä paketissa. Niin totta, niin totta.

Päijät-Hämeen Agility-Urheilijat järjesti jokakesäisen Agirotu-tapahtuman hulppeissa puitteissa Nastolan Urheilukeskuksessa. Vaikka kisakinkereitä olisi ollut tarjolla jo perjantai-iltana, meidän turneemme käynnistyi vasta lauantaiaamuyönä kello kolmen aikaan, jolloin pieni Fiesta starttasi Kuopion Neulamäestä kohti Lahtea ja Nastolaa. Unihiekan määrää, ja ihmisen venyvyyttä, voi mitätön mieli vain kummastella jälkikäteen. Niin tai näin, olimme Nastolassa hyvissä ajoin puoli seitsemältä telttatukikohtaamme pystyttämässä.

Kilpailimme Brinskin kanssa lauantaipäivän molemmilla radoilla, Bob Griffinin FAO-karsintaradalla ja Kari Jalosen iltaradalla. Minikolmoset ryntäsivät C-rataantutustumiseen jo aamukahdeksan kieppeillä. Brii oli vuorossa hieman ennen sadatta koirakkoa, joten kuvioita ehti makustella kaikessa rauhassa, moneen otteeseen.

Mikä olikin nannaa, sillä ratasuorituksemme oli täynnä pelastuksia.

Otteemme lipsui jo alkumetreillä, sillä topakkana tyttönä Brinski varasti lähdössä – seuraus, ensimmäinen rima soran sekaan. Rata sujui näpsäkästi kuutoshypylle saakka, jolloin B luki ohjaukseni ei-toivotulla-tavalla ja kiersi esteen koiralle loogiselta, riskialttiimmalta puolelta. Pakka oli sekaisin, mutta taival jatkui. Selätimme mutkikkaan keinulle viennin rutiinin voimin. Puomia edeltävä hyppyhässäkkä sujui soveltamalla: meikäpojan kokovalssit unohtuivat kankkulan kaivoon ja ohjasin beetä puolivalssein puomille. Brinski painoi tassunsa oletettavasti alastulokontaktille – tuloksemme oli riman pudotuksesta johtuen viisi virhepistettä, ja FAO-finaalilippu jäi kolmen sijan päähän.

Jos aamun suoritus oli kankeaa lämmittelyä, iltakisa oli oikea asennevoitto.

Ajatukseni kulkivat kerrankin oikeilla raiteilla. Vein Brinskiä hiillostaen, hetsaten ja mehut imien. Tuloksemme oli viisitoista pointsia, mutta siitä viis, pääasia, että oma kuontalo oli pelissä mukana. Brinski teki radalla yhden kieltovirheen, pudotti riman ja loikkasi, kuinkas muuten, puomin kontaktin. Omituisinta oli kuitenkin se, että iltarata oli ehdottomasti lataukseltaan vuoden paras kisamme. Fiilinki olikin plussaa, sillä kaikki muuttui vain yhden yön aikana.

Kuten olen muutaman kerran todennut, Brinski ei ole koirista yksinkertaisin. Suoraan sanoen en tiedä, minkä pistoksen lyyli oli saanut sunnuntaiaamuun mennessä. Kontakti oli tipotiessään, ja B nuohusi kentän laitamia sen minkä kerkesi.

Rotujoukkueemme, Cavalat, suuntasi kilpailevien minien radalle ensimmäisenä. Joukkueen muut jäsenet, Senny ja Neon, Ässä ja Nenna sekä Senny ja Faze, tekivät kukin sujuvat suoritukset omilla vuoroillaan. Roberto Grootin rataprofiili ei ollut haastava tahi vaikea, mutta niin vain kävi, että Brinski kyllästyi pujotteluun, pinkaisemalla loppumetreillä luullakseni Neonin, elämänsä rakkauden, perään.

Ja koska kyseessä on kavaljeeri, aikeet unohtuivat matkan varrella mukavien hajujen ilmaantuessa nenäonteloon.

Huutelin Brinskiä aikani, ja vihdoin eukko malttoi keskittyä itse agilityyn. Tuloksemme oli viisi virhepistettä, mutta rata-aika hipoi taivaita. Mikäli Brinski olisi tehnyt perussuorituksensa, Cavalat olisi jälleen kerran ollut varteenotettava mitalipoppoo. Vaan B ei tehnyt, joten se siitä porkkanasta. Joukkueemme sijoitus oli lopulta neljästoista. Edellisvuoteen verrattuna tipahdusta oli seitsemän sijan verran.

En jaksa olla ihmettelemättä sitä, kuinka vuoden onnistunein ja epäonnistunein rata voivat mahtua saman viikonlopun katveeseen. Sitä agility kuitenkin joskus on, yhtä häppeninkien vuoristorataa.

Paluumatkalla autossamme istui muuan aurinkoinen ohjastaja. Senny, neljätoistavee, voitti kreisi-Fazensa kanssa kakkosluokkien D-kisan siirtyen samalla kolmosluokkien konkariksi. Sama koirakko saavutti sunnuntaina myös minijunioreiden avointa SM-kultaa, joten hymy oli taatusti ansaittu!

Ikinä ennen

2009-06-29T14:29:00.018+03:00

Yhden naisen sirkus, Brinski nimeltään, vieraili Varkauden Palvelus- ja Seurakoirien kesäareenalla menneenä lauantaina. Kolmen startin triplaturnee ajoittui keskipäivän tienoille, mikä tarkoitti sitä, että minikoirakot paahtoivat agilitybaanalle plusmiinus kahdenkymmenenseitsemän asteen hellelukemissa.

Koska kesä on vain kerran vuodessa, minäpoika en valita.

Ensimmäisen radan tuomaroi mikkeliläinen Marja Lahikainen. Tuomarisrouva oli asetellut hyppyradalle ansan, jos toisenkin – oli mutkaa, suoraa, takaa kiertoa. Menomme oli meikäläisittäin varsin mallikasta haastavaan keppien avokulmaan saakka. Brie, the kärpänen, surrasi jalkojeni lomasta kakkosväliin, räksyttäen silkasta juoksemisen ilosta. Loppukuviot sujuivat viitosvirheestä huolimatta sangen jouhevasti: aina kolmanneksi viimeiselle hypylle asti, jolloin Brinski bongasi yleisön sankasta joukosta Ässän. B sanoi hipheijaa, ja loput sekunnit olivat taattua Brnsk-show'ta. Sinne meni, tänne tuli, hyppäsi tuon ja loikkasi vielä raja-aidankin ylitse.

Brinski ei ole ikinä ennen kurvannut maaliin yleisön kautta. Tulipa koettua kolmosluokan konkarilta tämäkin miraakkeli.

Toisen radan tuomaroi uusi tuttavuus, Risse Koponen. Perusradalla oli monia vahvuuksiamme, pakkovalsseja ja tiukkoja käännöksiä. Kepeille saavuttiin uudemman kerran avokulmasta. Yllätys, B ryntäsi sinne, minne nokka näytti. Yhteistyömme oli paikoitellen sujuvaa, mutta keppisählinki ja riman pudotus kasasivat pistesaldoamme kymmenen virheen edestä.

Brinskin peräsuoli lauloi ukkonooaa maalilinjalle päästyämme, ikinä ennen and sou on.

Kolmas rata oli toinen rata backwards. Suoritimme alun koukerot, väärät putkenpäät ja muurin takaaviennit virheittä, ja kun kontaktit osuivat vielä kohdilleen, oli nolla melko varmasti plakkarissa. Tai niinhän sitä olisi luullut, ellei Brö olisi kaahottanut putkesta tullessaan, kepeille mennessään, kahden erittäin ylimääräisen hyppyesteen kautta. Ansa veti puoleensa muutaman sheltin ja borderterrierin, mutta että meidän pikku-beekin… Loput kolme estettä sujuivat nollana maaliin saakka, joten pikakiiturilla ei ollut hylsystä haisuakaan.

Mainittakoon, että Brinski esitti harjoituspuomilla satavarman, täydellisen 2 on 2 off -alastulon. Kun pääsimme ratanauhojen sisäpuolelle, pakka hajosi kuin vanhalta tekijältä konsanaan. Pyhä Sylvi, etten muuta sanoisi.

Näillä eväillä Nastolaan.

Lauantain tulokset:
27.6.2009 HR Varkaus, tuomari Marja Lahikainen, HYL.
27.6.2009 Varkaus, tuomari Risse Koponen, 11,67 (1,67), sij. 17/38.
27.6.2009 Varkaus, tuomari Risse Koponen, HYL.

W siksakkaa

2009-06-24T17:51:00.009+03:00

Ihkutukset sikseen, mirri pöydälle. Whita osaa pujotella kuusi keppiä ilman apuvoimia. Iisiä, eikös juu?

Olin ennen aikaisen harmaantumisen porteilla toukokuun lopussa, kun valitsemani keppimetodi, kananverkkoviritys, ei tuottanut toivottua tulosta. Whita siksakkasi, kyllä, mutta häivyttäminen tuntui ylitse pääsemättömältä tehtävältä. Rassasin aivonystyröitäni viikonlopun ajan, kokeillen samalla lukuisia oppitsydeemejä – kujaa, vinoa, kättä, kaksäkskakkosta – missään sen kummemmin onnistumatta. Käsipeli olisi tuntunut luontevimmalta vaihtoehdolta, ellei hurttani olisi kipittänyt vasuriani vikkelämmin. Jossain kaiken kaaoksen keskellä koin heurekan, ja palasin verkkopujotteluun: operaatio Kohti taivasta oli syntynyt.

Jos aksaisin neiti J. Leinosen huomassa, olisin saattanut saada saman, ehkä paremmankin häivytysvinkin ihka ilmaiseksi. Pahaksi onnekseni minua ei ole siunattu moisen agilitygurun viikkotreeneillä, joten ajatustoiminnan tuli luonnistua ainoastaan omalla koppakapasiteetillani. Niin tai näin, sain idean, jonka mukaan kohottaisin verkkoja sentti sentiltä ylöspäin, niin kauan, kunnes koirani pujottelisi kuusi tikkua itse, apuvoimitta.

Kas vain, tekniikka otti tuulta purjeisiinsa. Neljän viikon aikana olemme saavuttanut tilanteen, jossa pelkkä "Kepit!"-kuiskaus saa W-naikon hyökkäämään ensimmäiseen keppiväliin mistä tahansa kulmasta – vauhdilla, joka jättää meikäläisen kakkoseksi ruokakupille ehdittäessä.

Omituisinta on, että Whitan pujottelukepit ovat kuukauden harjoittelun myötä itsenäisemmät kuin Brinskillä vielä tänäkään päivänä. Agilityn kouluttaminen on jälleen hauskaa puuhaa, näin suvantovaiheen jälkeen.

Se aika vuodesta

2009-06-21T20:53:00.001+03:00

Poika nimeltä Päivi on tätä nykyä Päivi vain.

Puolukkakauden kunniaksi kaivoin saumurin komeron kätköistä, ja laskettelin Whita-naikkoselle ihka omat tippapäntsit. On se hienoa, ettei kahden vuoden puurtaminen Taideteollisessa korkeakoulussa valunut veks kuin veriläntti viemäriin – tai sitten valui, who knows.

Patchwork jaksaa viehättää, edelleen.

Viitossivun tyttö

2009-06-17T15:37:00.005+03:00

Pikku-Whitasta kehkeytyi keskiviikkona Erään nimeltä mainitsemattoman blondin kaltainen Lööppijulkkis. Mutta, sen siitä saa, kun komppaa kesäzurnalistin kämppää.

Agilityn SM-kilpailut Torniossa sujuivat meikäläisten osalta penkkiurheilijan roolissa. Ässä ja Nenna aiheuttivat sivusta seuranneille ylimääräisiä sydämentykytyksiä, mutta muutoin tunnelma oli varsin rattoisa. Finaaliratoja tiiratessa ei voinut kuin kadehtia kärkikoirakkojen hermopeliä. Jos voittajien, tai edes top kolmosten, veroisia viilipyttyjä löytää kaupan karkkihyllyltä, tämä herra ottaa vinkkejä ilomielin vastaan.

Henkilökohtaiset karsinkini huipentuivat Oulussa maanantai-iltapäivänä. Pääsykokeista on jäänyt 83-prosenttisesti onnistunut olo – mikä on minun mittapuullani hyvä saavutus. Se, miten meitin käy, selviää heinäkuussa.

Brinski kisasi 6.-7. kesäkuuta Kemissä ja Kajaanissa. Sponssi oli seilannut Brinskin melko mallikkaasti maaliin lauantaina, sillä suoritusta olivat rasittaneet ainoastaan A-esteen ja keinun kontaktivirheet. Kajaanin kinkerit päättyivät puolestaan hylkysumaan: B oli kaahaillut itsensä iloisesti muutamiin ansaputkiin. Viikkokouluttajamme MV kehui Sponssin äänenkäyttöä – kun Brinski oli komennettu takaisin lähtölinjalle, koko Paavola oli mykistynyt.

Sponssin sopraanon tuntien olin varsin iloinen, että kiiruhdin paraikaa kohti Jyväskylää.

Juhannusjuhlat kuluvat tällä sakilla Kuopiossa ja surrikoneen ääressä. Fäshöniä, fäshöniä, perästä kuuluu, lupaan sen.

Koiran työpäivä

2009-06-04T17:28:00.009+03:00

Kun minä puursin ja ahersin, Whita nautti kainuulaisesta suvisäästä maalaismiljöössä – kiitos Ällän.

Kahdeksan tunnin päivähoidolle olisi kysyntää toisenkin kerran, veistelee laiska koiranulkoiluttaja.

Aina matkalla jonnekin

2009-06-02T20:15:00.000+03:00

Mitä kaikkea mahtuu kahteen päivään ja tuhanteenkolmeensataan ajokilometriin? Kuluneita peräpukamia, lyijyllä kuorrutettuja konseptipapereita ja tuliteriä Ikean muotoilumuoreja.

Meikäjengin Kesä-Kajaani -periodi on käynnistynyt, kuten todeta voi, vilkkaissa tunnelmissa. Brinski ja Whita olivat kummissaan toukokuun viimeisellä viikolla, kun Fiesta pysähtyi yllättäen oman kotiovemme liepeille. Olemme värjötelleet kuluneen talven enemmän tai vähemmän muiden kanssaihmisten kammareissa, joten oma takapiha tekee totta vie eetvarttia, itse kullekin.

Brien arpaonni oli vastikään armelias: leidi suuntasi kesälomalaitumille helluntaipäivänä. Brinskin kasvattaja, pahamaineinen Sponssi paloi halusta päästä agilityradalle – ja koska kärpäsen kontaktit ovat tällä erää herran hallussa, annoin matameille luvan startata ensi viikonloppuna omine nokkineen. Brinski tycker, mikä lienee pääasia. Kuumakatariina tekee comebackin viikon kuluttua, arvattavasti entistä äreämpänä ja entistä tulisempana.

Tuplavee on sen sijaan körryytellyt meikäläisen messissä maita ja mantuja pitkin. Tyär ansaitsee ehdottomasti erikoismaininnan, sillä takapenkiltä ei ole kuulunut kertaakaan niskuroivaa läähätystä, tahi muita stressiin viittaavia ilonaiheita. Whita on rutinoitunut matkustaja – se, että autossa levätään, on iskostunut varsin onnistuneesti teinin pääkoppaan.

Olemme pitäneet agilitytaukoa jo jonkin aikaa. Pieni mies ja vielä pienempi mieli eivät kerta kaikkiaan repeä jokaiseen ilmansuuntaan. Onneksi on kesätyö, joka rentouttaa… Toisinaan, rehellisesti, takuulla.

Me aloittelijat

2009-05-19T08:28:00.013+03:00

Guess what? Pikkuhyrrämme, Whitu on virallisesti epävirallinen agilitykoira. Nuori säihkysääri iloitteli täysin palkein maanantai-illan Huppeleissa, joten kynnys on nyt ylitetty, ja möllikilpailuiden suma täten avattu. Tuloksista viis, sillä mehän emmä moisista vielä piittaa… Aikuisten oikeasti.

Whita yllätti. Oma sykkeeni liiteli korkealla, myönnetään, mutta likkalapsi ei ollut siitä moksiskaan. Meno vierailla esteillä, vieraassa paikassa oli harjoitusmäärään nähden mallikasta – ja vaikka puomissa on rutkasti parannettavaa, A-este oli kertakaikkisen bueno!

Brinski pääsi baanalle heti alokasluokkien päätyttyä, minikilpailevien sarjassa. Yhteistyössämme on edelleen routavaurioita, mutta uskoisin, että pääsemme samalle aallonpituudelle kesän varrella.

Ja kyllä, vauhtia piisasi lähes tulkoon entiseen malliin.

Nyt tämä poika kääntää katseensa back to pääsykoekirjat. Se, joka väittää nuoruuden olevan ihmisen parasta aikaa, ei ole hermoillut kouluun pääsemisen kanssa. Etenkin, kun samaa opintopaikkaa havittelee tuhatkunta muuta pyrkyriä.

Onneksi minulla on kakkosvaihtoehtoja riittämiin.

Ympäri käydään, yhteen tullaan

2009-05-13T06:52:00.005+03:00

Juuri, kun Brinskin haivenet olivat pääsemässä täyteen kukoistukseensa, tartuin partahöylään, ja annoin masiinan tehdä taikansa.

Saksikäsi-E palveluksessanne.

Ans kattoo, ketä kaljukaruselli kyyditsee ensi vuonna.

Kuomat kilpasilla

2009-05-11T12:37:00.022+03:00

Viikon takaisen Joensuun-kabareen voinee sysätä alkukankeuden piikkiin – Oulun-reissu tarjosi tuttua tavaraa, loikka, kurvi ja hups keikkaa. Brinski on vissiin herännyt talviuniltaan.

Osallistuimme menneenä viikonloppuna Oulun Seudun KAS ry:n järjestämiin agilitykilpailuihin. Radat olivat uuden tuomarin, Jari Tienhaaran käsialaa, ja kilpatantereena palveli Honkapirtin kiekkokaukalo. Isä Taivas oli perinteilleen uskollinen, sillä vettä tuli kuin aisaa. B kaahasi kehänauhojen sisällä yhteensä kolmeen otteeseen: lauantaina hyppyradalla ja sunnuntaina kahdella perusradalla. Alkusaturdaagi sujui omalta osaltani aivojen MRI-tutkimuksissa – mihinpä sitä herrasmies ei tieteen nimissä suostuisi.

Lauantai-illan hyppyrata vierähti moottoria lämmitellessä. Brie oli kuumissaan ja pääsi nopeana likkana varastamaan, mistä syystä ensimmäinen rima kalahti vesilammikkoon. Pujotteluun vienti oli haastava – koiran kun olisi pitänyt itse hakea avoin keppikulma kovasta vauhdista. Hätäpäissäni kiirehdin syöttöapuun, ja hosumisen ansiosta B ohitti valssin imussa keppejä edeltäneen hypyn. HYL.

Sunnuntaiaamu valkeni edellispäivän tapaan kosteissa tunnelmissa. Brinski teki nollaa aina neljännelletoista esteelle saakka, kunnes oma ohjaukseni myöhästyi, ja kärppä singahti välistävedon vastapäivään. Tulokseksi kirjattiin, ta-daa, HYL, plus komea puomiloikka.

Iltapäivän perusrata oli aamun turnee toistepäin. Yllätys, suorituksemme hylkääntyi jo viidennellä esteellä: B kiihdytti puomin alastulolla täysikiitoon ja suorastaan syöksähti muutaman metrin päässä olleeseen putkeen. Loppurata oli jotensakin hukassa, mutta mikä tärkeintä, pikkuplikalla oli hauskaa isolla H:lla.

Voihan huokaus. Brinskin kohdalla tulosvarmuus ja nopea vauhti tuntuvat olevan mahdoton yhdistelmä. Silloin, kun katariina hidastelee, tulosta syntyy, mutta silloin, kun sintti sinkoilee, tulos on todennäköisimmin HYL. Parantumattomana masokistina jaksan kuitenkin iloita enemmän menevistä, joskin kaoottisista radoista. Ei agilitya tarvitse harrastaa aina ryppy otsassa.

Silti, pakko myöntää, treenitiistait Paavolassa tulevat tarpeeseen. Tässä kun on ruosteessa yksi jos toinenkin.

Katse eteenpäin, mars!

Viikonlopun tulokset:
9.5.2009 HR Oulu, tuomari Jari Tienhaara, HYL.
10.5.2009 Oulu, tuomari Jari Tienhaara, HYL.
10.5.2009 Oulu, tuomari Jari Tienhaara, HYL.

Sata, tai melkein, lasissa

2009-05-04T08:51:00.018+03:00

Niin – sadatta plokitekstiä pukkaa tulemaan. Viisaampi päättäisi päiväkirjan pidon tähän paikkaan, mutta koska olen itseruoskivaa sorttia, jatkan kirjoittamista vielä hetken. Kaikki draaman kaaren vuoksi, totta kai.

Brinski-the-kilpakärpänen palasi sunnuntaina agilitykentille, ensimmäistä kertaa sitten tammikuisen Pakkasrallin. Joensuun Agilityurheilijoiden järjestämät kisapuitteet sijaitsivat Utran koululla, joka oli pohjineen kaikkineen kelpo kesäkauden korkkausmesta. Kuumakatariinalla oli vappupirskeet vielä tuoreessa muistissa, sillä vanha ratakiituri kipitti kontaktit kautta linjan tappiin saakka – ennenkuulumatonta, etten muuta sanoisi.

Päivä oli pitkä mutta aurinkoinen. Triplaturneen tuomarina työskenteli ylöjärveläinen Johanna Wüthrich, joka oli rakentanut kolmosluokille varsin meneviä ja yksinkertaisia ratoja.

Ensimmäinen koitos käynnistyi pienellä jännityksellä. Treenaamaton talvi luo paineita itse kullekin, ja kun soppaan lisää B:n ailahtelevan persoonan, on keitto valmis. Suureksi ihmetyksekseni Brinski oli lämmittelyvaiheessa yhtä silmää: kärpänen tapitti minua, ja odotti temppukäskyjä suoritettavakseen. Oh well, rata sinänsä ei ollut kaunista katsottavaa. Keppivienti tökki, rytmitys epäonnistui ja ryhtini oli yhtä selkää. Loppukurvissa olin edelleen ihmeissäni puomin alastulosta, mistä syystä ohjaus unohtui jonnekin matkan varrelle.

Tulos oli joka tapauksessa nolla ja sijoitus pronssia.

Rata numero kaksi ei ollut yhtä paineistettu kuin edeltäjänsä. Olo oli itse asiassa varsin rento, eivätkä tuplanollahaaveet käyneet mielessäkään. Hyvä niin, sillä B karautti muurin palikat suohon muutoin puhtaalla radalla.

Tulos oli viisi virhepistettä ja sijoitus yhdeksäs.

Viimeiselle radalle lähdimme hauskanpito mielessämme. En pääse hyppyradoilla oikeanlaiseen agilitytunnelmaan, mistä syystä yritin keskittyä tekemään vain ja ainoastaan sujuvaa rataa. Ei nopeaa, mutta sujuvaa. Brinski jaksoi painattaa esteitä, ja puhdas tulos sieltä sitten napsahtikin. Radan profiili oli melko simppeli, mutta erityisen tyytyväinen olen loppusuoran persjättöön – se onnistui, ja vältin töksähtävän takaaleikkauksen.

Tulos oli nolla ja sijoitus viides. Kolmen kärjestä jäimme kaksi sekuntia, mikä on hyppyradalla sangen kiitettävä suoritus.

Tupla- ja triplanolla-aikeet tyssähtivät tällä kertaa epäonnistuneeseen muuriponnistukseen. Lienenkö ennakoinut liikaa, en tiedä. Brinski ei ollut vauhdillisesti omalla tasollaan, sillä hippulat eivät vinkuneet aivan viime kesän veroisesti. Teimme kilpailuissa sen, mihin tällä harjoitusmäärällä ylsimme: varmaa, mutta ei hillitöntä rataa.

Matkaamme ensi viikonloppuna oululaisittain väritetylle starttilinjalle, joten saa nähdä, oliko typyn kontaktityöskentely vain hetken harhaa. Ehkä, luultavasti, todennäköisesti.

Ohimennen sanoen, Brie sai kisapaikalla murskakommenttia uudesta, pörröisestä olemuksestaan. Voi olla, että tänä vuonna on neiti sutturan vuoro taipua trimmikoneen surinaan.

Sunnuntain tulokset:
3.5.2009 Joensuu, tuomari Johanna Wüthrich, 0 (-5,69) sij. 3/21.
3.5.2009 Joensuu, tuomari Johanna Wüthrich, 5 (-4,97), sij. 9/21.
3.5.2009 HR Joensuu, tuomari Johanna Wüthrich, 0 (-5,57), sij. 5/17.